Hamlet. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.

      Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,

      Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.

      Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —

      Nuorelle Hamletille kertokaamme

      Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,

      Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.

      Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,

      Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?

      Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä

      Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.

      Toinen kohtaus.

      Sama seutu. Juhlahuone.

      Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta

      On muisto veres ja siis meidän pitäis

      Suruissa huokailla, ja valtakunnan

      Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,

      Niin sentään järki voittanut on luonnon.

      Ett' älyllä me häntä murhehdimme,

      Samalla muistellen myös itseämme.

      Olemme senvuoks entis-kälymme,

      Nykyisen meidän kuningattaremme,

      Tään uljaan vallan kruununperijän,

      Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —

      Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,

      Hääitkulla ja peijaisriemulla,

      Ja tasan ilot, murheet punniten, —

      Vihille vienyt, estämättä kuullen

      Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'

      On tähän taipunehet. Kiitos siitä!

      Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —

      Halveksuin arvoamme, taikka luullen,

      Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta

      Valtamme liitteistään on höltynyt, —

      Perustuin tähän voiton unelmaan,

      Hyväksi nähnyt meiltä kiristää

      Lähetin kautta takaisin ne maat,

      Jotk' isäns' uljahalle veljellemme

      Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.

      Nyt itseemme ja tähän istuntoon!

      On laita tämä: tässä kirjoittanna

      Olemme Fortinbrasin sedälle, —

      Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut

      On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen

      Hän panis niille, vallankin kun pestaus

      Ja väen-otto, kulungit ja kaikki

      Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme

      Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,

      Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;

      Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa

      Isompaa valtaa emme anna teille,

      Kuin myöntää nämä selvät pykälät.

      Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!

      Nyt, kuten aina, sitä osotamme.

      Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!

      Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?

      Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?

      Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan

      Älykäst' anomusta. Mitä voisit

      Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?

      Ei pää niin sydämmelle heimoa,

      Suun palvelijaks käsi ei niin altis

      Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.

      Laertes, mitä tahdot?

                            Kuninkaani,

      Suotuista lupaa Ranskaan palata,

      Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin

      Valani tuomaan kruunauksessanne.

      Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,

      Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,

      Odottain armollista lupaa teiltä.

      Suostuuko isäsi! Polonius, sano.

      Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla

      Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin

      Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;

      Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.

      Käy onnees kiinni; vallassas on aika,

      Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —

      Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —

      Parempi lankoa, poikaa huonompi.

      Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?

      HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.

      Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,

      Ja ilosilmin kuninkaasen katso.

      Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'

      Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —

      Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,

      Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.

      Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.

      Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?

      Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.

      Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,

      Ei musta, juhlallinen muotipuku,

      Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,

      Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,

      Eik' alas maahan luotu katsanto,

      Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot

      Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,

      Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;

      Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.

      Ja СКАЧАТЬ