Hamlet. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Horatio, mitä? Kalvas oletten

      Ja vapisette; eikö muuta tuo

      Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?

      En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,

      Jos sit' ei selvään takais omat silmät.

      Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?

      Kuin sinä itsesi.

      Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,

      Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;

      Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään

      Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.

      Se kummallista on.

      Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan

      Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.

      Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,

      Mut ylipäin sen ennustavan luulen

      Murrosta suurta valtakunnassamme.

      Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,

      Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon

      Yöt kaiket alamaista kiusataan?

      Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään

      Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?

      Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä

      Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,

      Mi syynä, että tuskalloinen kiire

      Yön tekee päivän apukumppaniksi?

      Ken siihen vastaa?

                         Minä. Ainakin

      On huhu tämä: viime kuninkaamme,

      Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,

      Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,

      Kopean vallanhimon yllykkeestä,

      Sotahan vaati; uljas Hamletimme

      – Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —

      Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn

      Ja lain ja heraldiikan vahvistaman

      Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,

      Menetti voittajalle kaikki maansa.

      Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut

      Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,

      Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,

      Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon

      Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa

      Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,

      Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,

      On sieltä, täältä, Norjan rantamailta

      Kokoillut maattomia huimapäitä,

      Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,

      Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,

      – Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —

      Kuin miekka kädessä ja väkivoimin

      Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,

      Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,

      Pääperustus on meidän varustuksiin,

      Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen

      Ja hälinän ja homman alkujuuri.

      Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai

      Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin

      Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,

      Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.

      Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.

      Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,

      Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,

      Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan

      Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;

      Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,

      Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,1

      Tuo kostea, Neptunin vallan perus,

      Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.

      Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —

      Ikäänkuin sallimuksen airuina

      Ja johdantona siihen, mitä seuraa —

      Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä

      On meidän maallemme ja kansallemme. —

      Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!

      Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —

      Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,

      Niin puhu!

      Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,

      Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,

      Niin puhu!

      Jos tiedossas on maasi kohtalo,

      Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,

      Niin puhu!

      Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet

      Eläissäs ryöstetyitä aarteita

      Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,

      Sit' estä.

      Iskenko ma pertuskalla?

      Tee se, jos ei se jää.

                             Se tääll' on.

                                           Täällä!

      Se poissa on!

      Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi

      Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;

      Se on, kuin ilma, haavoittumaton,

      Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.

      Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.

      Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee

      Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,

      Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,

      Kimeellä, rämäkällä kurkullaan

      Herättää päivän jumalan; sen ääni

      Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa

      Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget

      Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen

      Tää СКАЧАТЬ