Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ nuorukainen illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

      Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden pääruhtinaan kanssa!

      Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa lemmityillä.

      Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.

      Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä kädellään pikarin hymyilevälle suulleen.

      Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.

      "Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!

      "Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme Yggdrasilin2 viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia3 Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus Valhallaksi.

      "Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,4 yksi Prometeus.5 Häntä me olemme kaivanneet.

      "Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?"

      "Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat lörpöttelijät! Tapaamme kyllä."

      Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa uudistetuksi.

      Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit.

      Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa, Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki. Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa.

      Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan.

      Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun.

      Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä!

      Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen.

      Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle? Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa.

      Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon.

      Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa, sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies joka kiitävä vuosi.

      Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta, sielutta, hyveittä.

      Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava.

      Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla.

      "Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!" Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon. "Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle."

      "Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään kavaljeerien sieluja."

      Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa.

      "Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne ja antakaa minulle majurinrouva."

      "Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta majurinrouvasta saat itse pitää huolen."

      "Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä kysymyksessä tiedustella."

      "Tämä kaikki on hulluutta", sanoo СКАЧАТЬ