Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien ihmisten karissa!

      Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä. Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset.

      Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä.

      "Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on. Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään."

      Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi lyödä jonkun kuoliaaksi.

      "Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?" kysyy hän.

      Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään.

      Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä?

      Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun ne söivät jyviä pelloilla.

      Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat, höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen.

      Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä.

      "Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle. "Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana, tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

      Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään.

      "Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

      Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin, niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään.

      Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat pitkin permantoa.

      Ja kavaljeerijoukko riemuitsee.

      Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin.

      "Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille.

      Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin Kristian Bergh, vahva kapteeni.

      "Ajakaa hänet ulos!"

      Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo. Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään.

      "Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran.

      Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa, hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt häneltä järjen?

      Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle:

      "Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti, mitä?"

      "Mene ulos, kapteeni!"

      "Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin, niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin…"

      "Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan muu kuin minä."

      "Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?"

      "Vaiti, kapteeni!"

      "Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että olit ollut hänen hentukkansa."

      "Tukitko suusi!"

      "Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana, mutta nyt tuleekin sinusta loppu."

      Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta, ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh."

      Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.

      "Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa. Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta. Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?"

      Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia kastuu hänen kyynelistään.

      Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri Samzelius.

      Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään, ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään.

      Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen kätensä kohoaa.

      Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä ei tavallisesti ollut.

      "Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. СКАЧАТЬ