Äiti. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."

      "No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."

      "Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan pikkukyhäyksiä – pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. – Olinhan siihen kyllä saanut tottua."

      "Kuinka niin?"

      "Kirjoittelin aina isällesi."

      "Kirjoitit hänelle?"

      "Niin."

      "Mitä sitte?"

      "Kirjeitä. Kaikenlaista."

      "Oliko hänellä niin paljon kirjoittelemisia?"

      "Kyllä. Oikeastaan hänestä olisikin pitänyt tulla tiedemies – oppinut – professori."

      Poika veti suutansa hymyyn viime sanoille.

      "Professori?" toisti hän ylenkatseellisesti – "'Peruukkipölkky?' —

      Sekö mielestäsi on kaikkein korkeinta?"

      Hän ei vastannut, jatkoi vaan. "Hänen asemansa anatoomisen kokoelman omistajana oli aivan sopimaton hänenlaiselleen ihmiselle, senpätähden pyrkikin hän mielellään pois kaikesta sellaisesta, mikä sitoi häntä alemmille asteille kuin mihin hän kuului. Hänen laajat tietonsa, monet matkansa, sekä hänen verraton kykynsä vetää ihmisiä puoleensa, vaikuttivat, että hänellä oli monta ystävää – eteviä miehiä – ja hän oli mielellään kirjevaihdossa."

      "No! Tämähän liittyy hyvin siihen kuvaan, jonka olen hänestä muodostanut."

      Pojan äänessä oli hieno halveksiva vivahdus. Äiti katsoi häneen kuin ei hän oikein olisi käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Sitte jatkoi hän.

      "Mutta sitoutua tunniksi kirjoituspöydän ääreen olisi voinut tehdä hänet hulluksi. Hänen elohopealuonteelleen oli mahdotonta pysyä yhdessä kohdin. Hänen täytyi saada vapaasti hallita käsivarsiaan, samoin kuin ajatuksiaankin."

      "Siinä suhteessa ymmärrän häntä", sanoi poika vakuutuksella.

      "Siksi minä olin hänen kirjurinsa ja siitä olen saanut kielitaitonikin. Hän oppi helposti vieraita kieliä puhumaan, mutta hänellä ei ollut koskaan kärsivällisyyttä opetella niitä oikein kirjoittamaan. Se jäi minun osakseni."

      "Ja hänestä olisi pitänyt tulla tiedemies – oppinut – jopa professori!" kertoi poika vähän pilkallisesti naurahtaen.

      Nyt ymmärsi äiti, mitä hän tarkoitti. "Niin, omalla alallaan – luonnontieteen", vastasi hän terävästi. "Hyönteistutkijana oli hän sekä tunnettu, että tunnustusta saanut."

      Hän puristi huulensa lujaan ja keskustelu oli katkaistu.

      Seurasi pitkä vaitiolo. William alkoi käydä hämilleen.

      "Etkö tahtoisi ruveta myös minun kirjurikseni?" sanoi hän ja silitti hiljaa äidin kättä, joka lepäsi pöydällä. Hän katsahti ylös. Tämä oli ensimäinen kerta kuin jotakin hyväilyn tapaista oli tullut kysymykseen heidän välillänsä. Pojan tapa pyytää anteeksi oli niin miellyttävä kaikessa kömpelyydessään ja liikuttava tottumattomuudessaan, että äiti oli aivan vailla vastausta.

      "Kun äiti kertoo lapsellensa, ei lapsi saa olla ilkeä", sanoi hän vain, ja hänen äänensä kaikui pehmoisena kuin adagio violoncellistä.

      "Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa, osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.

      Äidistä tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut poikaansa niin likellä kuin nyt. Hän tunsi, että hän oli saanut silmätä tuon kovan, kulmikkaan kuoren alle sinne, jonne hän ei koskaan antanut vieraan silmän tunkea, siksi että hän siellä kätki sen, mikä oli hienointa hänen olennossansa, sen, joka oli liian hyvää halpamaisen joukon katseltavaksi.

      Ja kun äiti sinä iltana meni levolle, nukkui hän iloisempana kuin pitkään aikaan.

      Kahtena seuraavana iltana odotti hän poikaansa turhaan.

      Hän vaivasi päätään tuhansilla otaksumisilla, hän tuumiskeli, olisiko poika kenties voinut loukkaantua tuosta pienestä oikaisusta; hän mietti ja oli tuskissansa.

      Mutta mennä hänen luokseen hän ei tahtonut; hän tiesi että pieninkin läheneminen hänen puoleltaan vaikuttaisi vastenmielisyyttä toisessa.

      Oli kolmas ilta, juuri se aika, jolloin William tavallisesti tuli. Äiti käveli edestakaisin vierashuoneessa, laskien aikaa neljännes neljännekseltä. Hänestä tuntui kuin kattolamppu sammuisi, kuin hiljaisuus olisi ijäisen yön, tyhjyyden ja unhoituksen ennustaja. Hänen täytyi katsella verhojen ja koruompeluksien kirjavia kuvioita tullaksensa vakuutetuksi, ettei valo sammunut. Niin, se oli hänen oma kuollut, raskas mielialansa, joka painoi kuulon ja näönkin hermoja.

      No niin, ei siis tänä iltanakaan tule odotettu.

      Hän heittihe voimatonna turkkilaiselle sohvalle, laski päänsä tuskallisesti sen pehmoiseen täytteesen ja painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa. Hän ei nyyhkinyt, surkean tuskantyrskinänsä, rajun voihkinansa tukahdutti hän tyynyihin.

      Hänen hillitsemättömään luonteesensa valtavine tunteineen vaikutti tuo raju purkaus helpoittavasti. Samassa soitettiin alakerran ovelle. Hän nousi heti ja kuunteli. Williamkohan siellä soitti? Mutta hänellähän oli etehisen avain. Kulmain välillä oli syviä ryppyjä ja karkea tukka oli poispyyhkäisty otsalta. Oli kuin nuo terävät silmät ja puoliavoin suu olisivat liittoutuneet yhteen korvien kanssa tavoittaakseen pienimmänkin äänen.

      Sitte juoksi hän pian kuvastimen luo ja järjesti tukkansa. Kuului askelia rappusista. Hetkisen kuluttua koputettiin ovelle,

      "Astukaa sisälle!"

      "Suokaa anteeksi!.. Nimeni on Hedström", lausui matalahko ääni, jonka soinnussa oli jotakin hyväntahtoista ja säveää.

      Sisään astui pitkä, laiha nuori mies, jolla oli kokoparta. Rouva Zimmermann katsoi tulokasta ja hänen kasvonsa olivat tyynet, kylmät ja sovinnolliset, kuin ei koskaan mielenliikutus olisi niitä kosketellut.

      Ainoastaan käsi, jota hän tuki pöytää vasten, vapisi kovasti, mutta sen tunsi hän yksin; vieras ei sitä nähnyt.

      "Minä olen rouva Zimmermann. Etsittekö minua?" sanoi hän syvällä, kiihkottomalla alttoäänellään.

      "No tavallaan, kyllä. Tapasin joku päivä sitten Villen kadulla ja hän ehdotteli, että tulisin jonakin iltana tapaamaan häntä täältä. Tahdoin mielelläni tutustua teihin."

      "Minua hyvin ilahduttaa, että tulitte."

      Äänessä ja tavassa oli jotakin niin sydämellistä, ja se ikäänkuin muutti hänet toiseksi. Kaikki jäykkyys oli samassa kadonnut.

      "Olette kai yksi Williamin ystävistä?"

      "Kyllä. СКАЧАТЬ