Äiti. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ punastui hiukan.

      "Niinhän aina tehdään", sanoi hän sovittaen. "Ja sitä paitsi eivät naiset koskaan ymmärrä arvostella miehiä, he eivät voi katsella heitä puolueettomasti."

      "En lupaakaan arvostella häntä puolueettomasti", vastasi hän katsahtaen ylös, "sillä siksi oli hän minulle liian rakas."

      Seurasi taas vaitiolo.

      "Mietiskelen ettetköhän sittenkin ole muodostellut joitakin kuvitteluita suhteeni", lausui poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti. "Sillä älä sitä tee! En voi pitää kenestäkään. En sinusta enempi kuin muistakaan. Minulla tietysti myös on joskus ollut tuo tunteellisuuden halu, jota kumminkaan ei koskaan voi tyydyttää, sillä ihminen on ja jää yksinäiseksi elipä hän sitte vaikka ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Se oli kuvittelua vain sekin, kuten kaikki muukin – jotakin lapsellisuutta, joka käy perintönä vielä menneiltä alkuperäisiltä sukupolvilta – mutta minulle tuo on jo voitettu aste. Olen siksi liika paljon taipuvainen havaintojen tekoon ja näen liiankin selvään tuon salaperäisen koneiston kussakin ihmisessä. Olen, kuten useimmat muutkin nykyisestä sukupolvesta melkein ylenmäärin mietiskelevä sielunsilpoja. Hajoittelen erilleen kunkin teon vaikuttimet ja tutkistelen tarkoin niiden aineosat; se tekee minut niin kylmäksi. En voi katsella sinua toisilla silmillä, sentähden että olet äitini. Minulle olet sinä vaan ihminen, kuten muutkin, monimutkainen sielukoneisto, jota tutkin samalla uteliaalla kirjailijan silmällä kuin muitakin. En voi antaa sinulle kunnioitusta enempi kuin muitakaan lapsentunteita – aivan yksinkertaisesti syystä siitä, ettei siinä suhteessa minulle ole mitään antamista. Ja ruvetakseni ilveilijäksi, olen liian hyvä."

      "Et olekaan minulle mitään velkaa. En tahdo enempää kuin mitä voin voittaa."

      "Voittaa? En ole voitettavan veroinen. Olen ontto – tyhjä, aivan toisenlainen kuin miksi luulet. Kuta enemmän opit minua tuntemaan, sen vähemmin pidät minusta."

      "Niin silloin käymme kumpikin tietämme. Siinä kaikki."

      Äiti hymyili ja ojensi hänelle kätensä. Ihastuksella katsahti poika äitiänsä ja pudisti hänen kättänsä ikäänkuin sopimuksen merkiksi.

      "Nyt jo minuakin ihailet liiaksi", sanoi hän leikillisesti. "Te naiset pidätte meitä aina parempina kuin olemme."

      "Kenties luonteemme on sellainen – ja sitähän on aina seurattava! Kenties se juuri onkin tarpeesen." Tämän sanoi hän veitikkamaisella äänellä, kumartuen työnsä yli. Mutta hymyilystä viivähti hänen kasvoillansa jotakin niin aurinkoista ja lämmintä.

      Poika istui katsellen häntä. Tuo vieras nainen, joka oli hänen äitinsä, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen, jota hän ei voinut vastustaa. Hänet vallitsi palava halu oppia tuntemaan hänet perinpohjin, hänen ajatuksensa, hänen olentonsa, kaikki hänen menneisyytensä salaisimmat sopukatkin – niin, koko hänen luonteensa. Hänestä tuntui kuin tuo nainen omistaisi juuri sitä, mitä hän aina oli kaivannut: nimittäin tasapainon tahtomisen ja sen toteuttamisen välillä.

      "Olet kuin muotokuva keskiajalta, todellisen mestarin tekemä", sanoi hän hiljaa, aivan toisenlaisella äänellä kuin tavallisesti. "Voit käydä vanhaksi ja repaleiseksi, mutta et milloinkaan jokapäiväiseksi."

      TOINEN LUKU

      Sataa tihuutti hiljakseen. Keltaisina, kuihtuneina ja kuolemaan tuomittuina loistivat puiden ja pensaiden märät lehdet kaasuvalossa.

      Kuninkaallisen puutarhan poikki, Moliinin suihkulähteen sivuitse kulki William Zimmermann kädet päällystakin taskuissa ja keppi kainalossa.

      "Mihin matkalla, jos saat oman pääsi pitää", kuului ääni hänen takanaan, samassa kuin käsi pistettiin hänen kainaloonsa.

      "Katriinalle päin."

      Hänen ei tarvinnut kääntyä saadaksensa tietää, kuka se oli, siksi oli Kalle Hedström'in ääni hänelle kyllin tuttu. Mutta kaikessa tapauksessa nyykähytti hän tuttavallisesti sivullepäin.

      "Aijotko kävellä koko tuon pitkän matkan?"

      "Kyllä. On oikein suloista saada vähän liikutella jalkojaan. Ajatukset luistavat niin hyvin kävellessä."

      "Siitä on jo kauan kun olen sinua nähnyt."

      "Niin, minunhan piti koettaa saada jotakin tehdyksi, ja sitte on minulle tullut tavaksi käydä äitini luona joka ilta, kun en ole teatterissa. Hänellä on niin oivallisia tuoleja – on oikein lepo istua niissä. Jospa minullakin olisi kotona pari sellaista."

      "Tuolienko vuoksi vain käyt sinä siellä?" sanoi toinen hymyillen.

      "En tiedä itsekään. Johonkinhan täytyy mennä, kun väsyy omaan neljään nurkkaansa ja tämä on taas uusinta. Sitä paitsi saa pian tottumuksia, jos ei ole varoillaan. Katson kyllä, että tämä loppuu ajoissa."

      "No miksikä?"

      "Siksi, ettei ylipäänsä ole hyödyllistä saada tottumuksia. Sitä paitsi huomaan, että hän koettaa voittaa minua, hienosti tekee hän sen tietysti, mutta huomaan sen kumminkin. Hän teroittaa yhäti, että minun tulisi tuntea itseni täydellisesti vapaaksi, ja etten tulisi muulloin, kuin milloin minua vaan haluttaa, mutta tunnen tämän kumminkin jonkunmoisena vaatimuksena ja siitä tunteesta minun täytyy päästä."

      "Jahah. Mitä muuten pidät hänestä?"

      "Kyllä. Hän on omituinen ilmiö, olen huvitettu hänestä. Etkö ole koskaan häntä nähnyt?"

      "Näin vivahdukselta hänet asemalla – muistathan…"

      "Hän on merkillinen. Hänessä on jotakin alku-ihmisestä, jotakin niin voimakasta ja lujaa. Kun hän liikuttaa käsivarsiansa, pelkään vaatteiden halkeavan. Jos olisin kuvanveistäjä, saisi hän seistä mallina edessäni – barbaarikansojen kuningattarena… Hänen sielunelämänsä on jotakin niin keskitettyä ja kokonaista, jotakin, joka on kotoisin toiselta aikakaudelta kuin meidän. Hän ei turhia mietiskele, ei kaivertele rikki koskaan, ei milloinkaan ole hän päättämätön ja epävarma. Hän ottaa asian juuri sellaisena kuin se on. Ennen oli miehensä koko hänen maailmansa keskuspiste, mutta nyt pelkään, että siksi tulen minä. Hän ei voi tunteitansa jakaa, hän lahjoittaa ne kokonaan yhdelle. Muuten on hän ihminen, ajatustavaltaan erittäin vapaa ja ajanmukainen – ja se vetää minua puoleensa. Hän on sekä nähnyt että kokenut paljon – hänen kanssaan voi puhella kaikesta. Ja huolimatta barbaarilaisluonteestaan on hänessä jotakin niin tunteellisen hienoa, että hän heti käsittää pienimmänkin väreen toisen mielialassa. Niin, hän tavallaan on kuin ajattelematon, suuri läpsi; olen pari kertaa kuullut hänen nauravan ja se oli jotakin niin vapauttavaa ja virkistävää. Hän nauraa niin raikkaasti ja sydämenkyllyydestä kuin olisi hänellä sisällänsä syvä varasto elämän iloa. Mutta kun hän käy totiseksi, on kuin koko maailma hänen silmissänsä olisi musta ja kuollut. Hän on niin erilainen kuin sinä ja minä ja kaikki nuo muut. Hän on niin kadehdittavan todellinen ja suora."

      "Mikä ylistyslaulu!" nauroi Hedström, muistaen heidän keskusteluaan asemahuoneen etehisessä. "Hän ei siis ollenkaan ole sellainen, joksi häntä pelkäsit?"

      "Eipä sentään ole aivan ilmankaan – muutamissa suhteissa. Tuo säännötön kiertolaiselämä on jättänyt jälkiä häneen. Tuntuu väliin kuin museon johtajatar pilkistäisi esiin – jotakin epähienoutta, joka minua vaivaa. Hän, joka on niin erikoinen ja näyttää niin hienolta kadulla ja vieraiden ihmisten parissa, ei voi olla käymättä huolimattomasti puettuna СКАЧАТЬ