Äiti. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ on väkivaltaa hänen tavoilleen ja luonnolleen. Mutta – kuules! – sittenkin on hänellä mitä huolellisemmin hoidetut kädet, jotka koskaan olen nähnyt; suuret kauniit kädet, joita voisi kuvitella muinaisaikaiseen jättiläisveistokuvaan kuuluviksi, ja joilla olisi kyllin voimaa heiluttamaan sepänvasaraa. Sellainen hän on."

      "Tahtoisin mielelläni tutustua häneen?"

      "Voithan seurata minua nyt."

      "Kiitos. Tänä iltana en jouda. Minun täytyy mennä kirjapainolle."

      "No, jonakin toisena sitte. Tule sinne ylös vaan ja kysy minua."

      "No teenpä niin. Hyvästi siksi!"

      "Hyvästi."

      Kun Ville jonkun ajan perästä astui sisälle äitinsä luo, tapasi hän hänet salissa istumassa kirjoituspöydän ääressä.

      "Eipä tunnu saavan oppilaita kielissä", sanoi hän ylöskatsahtaen ja nojaten käsillään kirjoituspöydän aukivedetyn laatikon laitoihin, jossa hän oli pengoskellut papereita. "Olen liian tuntematon ja sitäpaitse on niin paljon tuntien antajoita. Mutta eiköhän venäläinen kirjallisuus liene täälläkin muodissa kuten Parisissa. Jospa koettaisin saada käännöstyötä."

      "Ei siitä tule mitään. Ei riitä, että osaa vaan vierasta kieltä, täytyy myös osata omaansakin."

      Äiti hymyili.

      "Etkö luule minun sitä osaavan?"

      "No, kyllä noin auttavasti, kotitarpeiksi. Sinähän puhut niin säännöllisesti ja kieliopillisesti, että on oikein liikuttavaa – ethän henno edes koskaan sanoa 'inte', vaan aina sanot 'icke' – mutta tämä kaikki ei ole kylliksi. Vaaditaan vielä jotakin, jota kutsutaan 'stiiliksi'."

      "Mitä en osaa, sitä voin kyllä opetella."

      Poika kohautti olkapäitään.

      "Miks'ei. Sinullahan ainakin on voimaa ja pontta", mutta äänessä oli hyvin epäilevä väre.

      "Olen sitä kyllä elämässäni tarvinnut", vastasi hän.

      "Vahinko vain, ettei sitä vähääkään minulle ole ylettynyt."

      "Sinä varmaan et ole koskaan sitä tarvinnut, etkä siis tiedä, jos sitä hyvinkin on."

      "Tarvitseisin kyllä voidakseni tehdä jotakin kunnollista ja päästäkseni johonkin päämaaliin."

      "Kyllä sitä tulee."

      "En tiedä. Joskus luulen niin itsekin; mutta toiste en. Joskus tuntuu kuin sitä kumminkin tulisi, jos elämä uhkaisi kuristaa minut kovalla kourallansa ja pakoittaisi minut jännittämään kaikki hermoni. Mutta joskus taas tuntuu kuin ei sekään mitään hyödyttäisi. En katsoisi maksavan vaivaa ponnistella, taivuttaisin vaan pääni hymyillen taaksepäin – ja vaipuisin."

      "Tarkoitatko, ettet voi tehdä työtä?"

      Ääni oli karkea ja kova, kun hän taisteli naamioijaksensa tuskaa, joka pojan puhuessa oli vähitellen hänet valloittanut.

      "Niin", oli vastaus.

      "Odotahan. Annahan elämän vaan oikein rajusti käydä sinuun käsiksi."

      Hymyillen kuunteli poika millä innolla äiti tahtoi vakuuttaa sitä hänelle – ja itsellensä.

      "Pelkään, ettei elämä voi käydä minuun käsiksi, olen halvattu sisällisesti. En tunne koskaan mitään – en koskaan mitään."

      Äiti katseli häntä totisilla silmillänsä; noilla silmillään, joidenka elinvoimaa uhkuvaan pohjasäveleesen yhtyi nyt toinenkin ilme. Niin toivottomana ja autiona soi hänen korvissaan tuo tunnustus, joka sanottiin niin keveästi ja näennäisesti niin huolettomalla äänellä. Se ahdisti hänen rintaansa – tuo nuori ihminen, joka sanoi olevansa sisällisesti hervoton, oli vasta 25-vuotias ja se oli hänen poikansa.

      "Tahtoisin mieluummin kärsiä", jatkoi tämä, "vaikkapa mitä tahansa, kun todella voisin jotakin tuntea."

      Tuli hetken hiljaisuus.

      Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita. Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa, mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa välissä ja katsoi hymyillen äitiinsä.

      "Saako luvan tirkistää?"

      Äiti tuli niin iloiseksi tästä lähenemisestä ja tuosta kauniista ilmeestä pojan kasvoilla, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen täytyi tavattomasti hillitä itseään voittaaksensa halunsa silitellä kädellään hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan arkuuden.

      "Olet utelias?" sanoi hän vain.

      "En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin olisi huvittava."

      "Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."

      "Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"

      "No mitä sitte?"

      "Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle – vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."

      "Niitä on kyllä yllin kyllin."

      "Anna ne minulle."

      "Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä esille." [Jag har ju inte packat upp.]

      Poika hymyili.

      "Kuules – nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista olla sinun opettajasi."

      "Samaa sanoi isäsikin."

      "Milloin?"

      "Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."

      "Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"

      Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime sanoissa ja hän hymyili.

      "Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."

      Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.

      "Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."

      "Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle.

      Tuntui СКАЧАТЬ