Äiti. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ nojalla." Viime sanat lausuttiin hieman ivallisella painolla. – "Mutta siinä tapauksessa tiedän kyllä luontoni nousevan vastaan – tahtomattanikin."

      "Se on siis päätetty", sanoi äiti iloisesti. Taaskin seurasi tuokion vaitiolo, kunnes hän jatkoi:

      "Tahtoisitko, koskapa tiedän sinusta niin vähän – vastata aivan lyhyesti vaan muutamiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin tunkeilevia?"

      "Kyllä. Kysy vaan."

      "Oletko jo aivan lopettanut lukusi?"

      "Yliopistolukujani tarkoitat kai?"

      "Niin."

      "Ne lopetin jo kaksi vuotta sitte."

      "Sinunhan piti suorittaa kandidaattitutkinto, kuulin ma?"

      "Kyllä, mutta en sitä suorittanut."

      Hän koetti kaikin tavoin näyttää niin epäystävälliseltä kuin suinkin. Erityisesti antoi hän painoa sanalle "sinä", huomauttaaksensa tasa-arvoisuussuhteesta heidän välillään. Koko hänen tavassaan oli jotakin teennäistä kömpelyyttä.

      "Ja mitä olet tehnyt koko tämän kolmen vuoden ajan? Kirjoittanut teatterille – niinkö?"

      "Niin, yhden yksinäytöksisen kappaleen."

      "Yksinäytöksisen kappaleen, kolmessa vuodessa?"

      "Niin, ja yhden pienen novellikokoelman" – hän antoi painoa sanoille yhden ja pienen, ikäänkuin uhalla.

      Äiti hymyili.

      "Ja mitä aijot nyt?"

      "En aijo koskaan mitään."

      "No, mitä teet sitte?"

      "Elelen vaan."

      "Eikö mitään muuta?"

      "Eikö siinä ole kylliksi? – Sitäpaitsi kirjoittelen myös erästä romaania – joskus."

      "Entä raha-asiasi?"

      "Niitä en sekoita koskaan sinun asioihisi. Ne kyllä hoidan itse."

      Äiti näytti koko ajan siltä kuin ei pojan epäkohteliaisuus ollenkaan häntä liikuttaisi, – vasta viime sanoja kuullessansa vavahti hän.

      "Voinko jollain tavoin olla sinulle avuksi?" sanoi poika ja nousi.

      "Kiitos. En tarvitse."

      "Suvaitset kai siis että lähden kotiini."

      "Tee niin. Etsin asunnon itselleni, sitte pistäydyn kai luonasi."

      "Mutta ennen teatteriin menoa."

      "Kyllä."

      "Olen teatterin arvostelija ja tänään on premieeri."

      "Tulen aikasemmin."

      Hän kumarsi kylmästi ja meni. Hänen mentyään huokasi äiti syvään, kuin voitetun tuskan jälkeen. Mutta hänen hillityissä kasvoissaan ei näkynyt merkkiäkään mielenliikutuksesta. Hän katseli hänen menoaan torin poikki ja kumartui, voidaksensa seurata häntä vielä sittenkin, kun hän kääntyi kadun kulmasta.

      Myöhään iltapäivällä koputti rouva Zimmermann poikansa ovelle, joka istui lepotuolissa ja luki. Kun hän astui sisälle, nousi hän tarjoten paikkaa äidille, mutta hän kieltäysi.

      "Minulla on kiire", sanoi hän hyvin asiallisesti. "Tulin tänne ainoastansa sanoakseni sinulle, että olen löytänyt juuri, mitä etsin; asunnon Södernillä, helpon, osaksi kalustetun ja josta on avara näköala. Muutoin se on kaksikerroksinen, kapea, erityinen rakennus. Siinä on viisi huonetta; niistä kaksi, alakerrassa olevaa aijoin vuokrata pois. Nyt menen johonkin ilmoituskonttoriin ilmoittamaan kielitunneista. Saanee kai aina jotakin työtä."

      "Saa nähdä", kuului epäilevä vastaus. "Jospa ei onnistuisikaan, niin eihän tuo vielä olisi mikään onnettomuus."

      "Ei. Hätätilassa voisin hyvin tulla toimeen eläkkeelläni, mutta olen liian tottunut työhön viihtyäkseni ilman sitä."

      Puhuessaan selaili hän jotakin muistoonpanokirjaa, otti sieltä esille käyntikortin ja pani sen pöydälle.

      "Tämä on uusi osoitteeni. Muutan heti hotellista, täytyy huolehtia että saan huonekalut, mitä puuttuu ja muuta sellaista. Tämän iltaa ja koko huomispäivän on minulla kaikenlaista puuhaa, mutta tahdotko juoda teet luonani huomeniltana kello 8?"

      "Kiitos."

      Äiti ei sanonut enempää. Hän loi tarkan, tutkivan silmäyksen ympäri huonetta. Täällä oli aiheita hienouteen ja mukavuuteen – kylliksi osoittamaan omistajan makua.

      "Tarvitset uudet uutimet", huomautti hän lyhyesti, järjestellen muutamia irtopapereita muistokirjassaan. Sitte otti hän hansikkaansa ja läksi nyykäyttäen vähän päätänsä hyvästiksi pojalleen, joka jäi seisoen katselemaan, kun hän notkeasti ja varmasti asteli ovea kohti. Vieraan mentyä heittiihe silloin mukavaan asentoon tuoliinsa ja alkoi jälleen lukea Zola'an l'Oeuvrea.

      Samassa koputettiin ovelle ja eräs nuori mies hyökkäsi sisälle sellaisella vauhdilla että hän melkein oli lennähtää nokalleen laattialle.

      "Kuulehan! Mikä se oli tuo, jonka tapasin rappusissa!" kuiskasi hän salamyhkäisesti. "Hienoutta! Pariisilais-asento – ja pariisittaren jalat."

      "Pariisilaisjalkineet, kai tarkoitat", vastasi isäntä katsahtaen tulokkaasen jotenkin samallaisella tarkkaavaisuudella, jonka suo kärpäsellekin. "Niin, se oli äitini."

      "Äitisi?" huudahti toinen nolona, kääntyen oveen päin, ikäänkuin hän sen läpi vielä voisi nähdä tuota poistuvaa.

      "Valehtelet nytkin kai, kuten tavallisesti", lisäsi hän epäillen.

      "Tuossa on hänen korttinsa." – Kun toinen katseli sitä, käytti isäntä tilaisuutta lukeakseen muutamia rivejä kirjastaan.

      "Ei, en ymmärrä. Tämä tietysti on pilaa." Hän asetti päänsä odottavasti kallelleen kuin koiranpentu, joka jännityksellä kuulostelee rottia.

      Vähääkään siitä välittämättä jatkoi isäntä lukuansa.

      "Hän näytti aivan liika nuorelta."

      "Vai niin", sanoi hän lyhyesti heittäen kärsimättömästi kirjan kädestään. "Hän oli seitsentoista vuotia saadessaan minut ja nyt hän on 42 vuotta – jaksatko käsittää sen?"

      "Mutta – ethän ole koskaan maininnut, että sinulla äitiä onkaan."

      "Pyydän anteeksi! Mutta se tavallisesti on tarpeetonta älykkäiden ihmisten kesken. Se riemuhan tapahtuu kerran jokaisen nuoren miehen osaksi, että hänellä on äiti. Toivon, että voit ottaa asian tyynesti."

      "Hm – mutta – kun et ole koskaan maininnut, missä hän oleskelee."

      "Ja minäkö istuisin Grandin ravintolassa selitellen perheolojani!"

      "Hän oli hienon näköinen", muistutti nuorempi heistä miettiväisenä.

СКАЧАТЬ