Äiti. Benedictsson Victoria

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ näki sen heti. Hän oli heittänyt tutkivan silmäyksen pojan kasvoihin hänen sisälle astuessaan ja koki nyt tyyneydellään ja mukaantuvaisuudellaan saattaa hänet jälleen tasapainoon.

      He olivat sopineet, etteivät antaisi toisilleen joululahjoja. Se oli pojan ehtoja. Hän tiesi ettei hän koskaan voisi antaa kymmenettä osaakaan siitä, mitä äidinrakkauden päähän voisi pälkähtää lahjoittaa hänelle, siksi ei hän tahtonut mitään ottaa vastaan, eikä mitään antaa. Tässäkin hänen yksipuolinen elämänkokemuksensa eksytti hänen luonnollisen tunteensa. Hän oli niin paljon nähnyt tuota itsekästä voitonhimoista anteliaisuutta, joka ahnaasti väijyy mitä se vastalahjaksi saa. Että on toisenkinlaista anteliaisuutta, joka versoi ilosta saada antaa, ei hän, kuten sanottu, tietänyt. Hän ei aavistanut, että hän vaatimuksellaan sydämmettömällä tavalla oli riistänyt äidiltä sen, mikä oli parahinta hänen jouluilossansa; hän ei aavistanut että tämä tunsi tuskaa ikäänkuin tarjottua hyväilyä pois työnnettäessä. – Pojan kasvot synkkenivät synkkenemistään heidän syödessään, mutta äiti oli päättänyt olla tyyni, eikä ollut huomaavinansakaan hänen äreyttään.

      "Keinosi oli hienosti harkittu", sanoi William vihdoin, kun jälkiruoka jo oli esillä. – "Niin, se tahtoo sanoa, mielestäsi se varmaan oli hyvin hienoa, mutta minuun vaikutti se aivan päinvastaisesti."

      Äiti säpsähti ja värinsä vaihtui.

      "Mikä keinoni?" sanoi hän.

      "Mikä? Luuletko etten ymmärrä, kuinka hienosti kaikki oli mietittyä. Kun tulin rappuja ylös oli ovi noihin huoneisiin auki, hiukan vaan raollaan, että näyttäisi huolimattomuudelta."

      Hän katsoi äitiinsä ja hänen katseessaan oli ilkeää ja viekasta iloa siitä, että hän voi seurata jokaista säijettä hänen ajatusjuoksussaan.

      "Menin tietysti sisälle – ymmärsit hyvin että niin tulisin tekemään… Niin, se on pieni kaunis nuorenmiehen asunto, kaunis kyllin viekotellakseen sen, joka ei ole varuillaan."

      "Viekotellakseen? Mitä puhutkaan?"

      "Hyvin kaunis", jatkoi hän ikäänkuin pidentääkseen nautintoaan ilkeydestään, jakaessaan sitä niin pikku annoksissa kuin mahdollista – "tuo takimmainen varsinkin on oikein mestariteos. Ensinnäkin näköala, – siinä edessä kimalteleva virta, kaupunki alhaalla kuin suuri penger valoinensa, lyhtyinensä, – aivan, sama näköala kuin täältä ylhäältäkin, – jota kaiken aikaa olen sinulta kadehtinut. Ja tuolta perähuoneesta tarvitsee vaan kohottaa silmänsä suuren kauniin kirjoituspöytänsä äärestä, niin on se edessä. Entä huone sitte nojatuolineen, poimukaihtimineen, leposohvineen ja kirjakaappineen… Ei puutu mitään muuta kuin lintu häkistä, tietysti!"

      "Hyyryläinen, tarkoitat" – sanottiin jääkylmällä äänellä – "oh, kyllä hän tulee. Ilmoitan joulun ja uudenvuoden välillä."

      Äiti oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni. Pojan pistosanat eivät tuntuneet herättävän vihaa, enempi kuin suuttumustakaan. Vieraalla, karkoittavalla ylpeydellä karisti hän ne luotaan. Mutta se juuri suututti, se oli pojalle ikäänkuin nöyryytys.

      "Eikö koskaan voi loppua tämä teeskentely!" huudahti hän.

      "Tahdotko kieltää, että minua varten sinä valmistit ne huoneet?"

      "Ei, en kiellä rikostani", sanoi äiti, tuntien halun lyödä leikiksi, joka kumminkin heti katosi. "Mutta sinä et tahdo niitä. Niin – niin vuokraan ne jollekin toiselle. Siinä kaikki! Ja siitä ei kannata puhua."

      "Ja luuletko että sellainen vaikutus pyyhkäistään pois yhtä helposti kuin sen saa? Jos tietäisit, miten inhottavaa on minusta tuo – että alati koetat kiehtoa minua pauloihisi ja pidättää minua. Miten vastenmieliseksi, tympeyttäväksi käytkään minulle!"

      "Onko niin? Menkäämme sitte kukin tietämme. Asia on yksinkertainen", sanoi äiti nousten pöydästä tyynenä, joka pojan purevaa katkeruutta vastaan esiintyi kovin silmiinpistävänä, ollakseen luonnollista.

      "Niin sanot suullasi", jatkoi poika, turhaan koettaen tavoitella entistä pilkallista ääntänsä. Mutta se vapisi väkisinkin. Äidin näennäinen tyyneys oli hänelle kuin loukkaus – ikäänkuin pitäisi peiliä jonkun kasvojen edessä vihan hänen piirteitänsä väännellessä. Hän kävi hillitsemättömäksi kuin haavoitettu eläin. Hän syöksyi sokeasti eteenpäin – eteenpäin. Hän ei tuntenut, ei ajatellut mitään, hänellä oli vain tuo käsitys, että hänen täytyi saada toinen revityksi pois tyyneydestään, joka häpeänä häntä painoi.

      "Mutta mielessäsi tiedät kyllä, että ellet pikastu, vaan pysyt kylmäverisenä, niin on voitto puolellasi ja on sinulla meidän luonnollisessa suhteessamme äitinä ja poikana salainen side vallassasi, josta en voi itseäni kieritellä vapaaksi. Mielessäsi ylpeänä hymyilet kokeilleni silpoa nämät siteet päältäni. Tiedät että kun et vain pikaisuudellasi pilaa asiaa, vaan pysyt tuona voittamattoman tyynenä, joka ei koskaan tunnu pyytävän mitään, joka vain on välinpitämätön, niin en voi vapauttaa itseäni. Oh, sinä tunnet minut! Mutta et tunne minua kylliksi!"

      Äiti oli kalpea aina huuliin saakka, silmät olivat käyneet mustaksi kuin sysi ja hän tarttui kovasti tuolin selystään, mutta ääni oli niin syvä, selvä ja kiihkoton, kuin olisi hän puhunut katselijajoukolle museossaan.

      "Älä virka enempää nyt" – ja hänen sysimustat silmänsä kääntyivät kylmänä pojan hermostuneesti värähteleviin kasvoihin. – "Salli minun pitää mielenmalttini; se on parasta meille molemmille. – Voit mennä. En pidätä sinua." – Hän teki liikkeen molemmilla käsillänsä ikäänkuin näyttääkseen, ettei hänen puoleltaan mikään sitonut – "ja voit tulla jälleen jos haluttaa. Me olemme siis vapaita molemmat. Mutta älä sano enempää nyt!"

      Конец ознакомительного фрагмента.

      Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

      Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

      Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.

/9j/4AAQSkZJRgABAQEASABIAAD/2wBDAAMCAgMCAgMDAwMEAwMEBQgFBQQEBQoHBwYIDAoMDAsKCwsNDhIQDQ4RDgsLEBYQERMUFRUVDA8XGBYUGBIUFRT/2wBDAQMEBAUEBQkFBQkUDQsNFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBQUFBT/wAARCAMeAjoDAREAAhEBAxEB/8QAHAABAQEBAAMBAQAAAAAAAAAAAQIAAwUGBwQI/8QAVRAAAQQBAgQEBAUBBQUEBQYPAQACESExEkEDIlFhBAVxgQYykaEHE0JSscEIYnLR4RQVI4LwFhczkhglorLxJ1NWY4OzJCY0NzhVZHN0dZS0wsPS/8QAGwEBAQEBAQEBAQAAAAAAAAAAAAECAwQFBgf/xAA8EQEAAQQBAwMBBQYDBwUBAAAAAQIRITFxA0FhBBJREyKBkbHBBRQyM6HRNFJyI0KCkuHw8RUkNWKyQ//aAAwDAQACEQMRAD8A9NiXigHDmPWKpf1J+l7gOJEwRIBaCOyiEtA1RENNdzapYaGh8DAM+/RBYAqhMkz9KRS1ny4EwZOYpLKlww6AKOmsoz5OjngcwF4yZNI0wbDjLR1J+lIiQ2QDFkTj5RVIQzZcWlrRY5QBtuiFzIgwCBMAjOZQUQzVpGAZJO5nCNBgJIsNm46CqTCZLuQkgDB09uqE4D2yXEAnpe9oSwIANAtzPUynJBJEExNSR/RUwodxMiT6IqCYggAEigNhSiMIPDBGwrUM5QvjBcAJ3Db7nKBa0arIO59KSwAHOIAAk/KD0gKhDW8pBFWADnKi+UwDIdE5NetKDZLiWyBZJH2V СКАЧАТЬ