Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander kulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.

      – Sascha! Sascha kulta! – Senitsha – kuiskasivat he ja sanat kuolivat suuteloon.

      – Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.

      – Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä toinen koskaan —

      – Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.

      Aleksander piiloitti huolellisesti molemmat taskuunsa. Edellä kulki Anna Pavlowna poikansa ja Pospelowin kanssa, sitten Maria Karpowna tyttärensä kanssa, ja lopuksi pappi Anton Ivanowitshin kanssa. Vähän matkan päässä kulki kuorma. Kyytimies voi töin tuskin pidättää hevosiaan. Palvelijat ympäröivät portilla Evseitä.

      – Hyvästi, Evsei Ivanitsh! hyvästi kyyhkyseni, älä unhoita meitä! kuului joka haaralta.

      Hyvästi veikkoset, hyvästi, älkää muistelko minua pahalla.

      – Hyvästi, Evsei; hyvästi sydänkäpyseni! sanoi äiti, syleillen häntä:

      – Tuossa on sinulle jumalan kuva; se on minun siunaukseni. Muista uskoasi, Evsei, älä mene väärään uskoon, siinä tapauksessa minä kiroon sinut! Älä juo, äläkä varasta; palvele herraasi totisesti ja uskollisesti. Hyvästi, hyvästi!..

      Hän peitti kasvonsa esiliinalla ja poistui.

      – Hyvästi, äiti! mutisi Evsei pitkäveteisesti. Hänen luokseen heittäysi kaksitoista vuotias tyttö.

      – Sano jäähyväiset sisarellesi! sanoi eräs eukko.

      – Sinunkin pitää olla jokapaikassa! sanoi Evsei, suudellen tyttöä.

      – No hyvästi, hyvästi! Mene nyt tupaan paljassäärinen!

      Erikseen toisista, viimeisenä seisoi Agrafena. Hänen kasvonsa kävivät viheliäisiksi. – Hyvästi Agrafena Ivanowna! sanoi hitaasti, kohottaen ääntänsä Evsei ja ojensi hänelle kätensä, Agrafena antoi itseään syleillä, mutta ei vastannut syleilyyn; hänen kasvonsa vääntyivät ainoastaan.

      – Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja pistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. – Varmaankin sinä pietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi häneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.

      – Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. – Herra hakatkoon minut palasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan vajota, jos minä siellä jotain sellaista…

      – Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: – mutta itse – uh! – Olin vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen korttipakan. – Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän täällä niitä mistään saa.

      Agrafena ojensi kättään.

      Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.

      – Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän pisti kortit taskuunsa.

      – Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.

      – En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!

      Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.

      – Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.

      Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen, sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.

      – Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: – etkö näe, että satula on vinossa.

      Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.

      – Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.

      Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.

      – Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut

      Agrafenalle, jos et, niin – .

      Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.

      Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.

      – No – nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.

      Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.

      Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna! – syökää päivällistä täällä!

      – Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.

      Niin voisitte olla yötäkin.

      – Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!

      – Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala lähetti minullekin surun – saatoin poikaani.

      – Sanon, kyllä sanon, en unhota!

      – Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. —

      Häntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!

      Hän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista.

      Mutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton

      Ivanitsh.

      – Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna ainoastaan silloin tällöin.

      – Kyllä СКАЧАТЬ