Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich

Чтение книги онлайн.

      "Mitä elämää tämä on, mutisi hän: – Piotr Ivanitshilla lämmitetään kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla… Herra Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta kupistaan".

      Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään. Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä… vertasi tämän siihen mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni ulos – hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille – ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille, ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää, vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa, ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.

      Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä, luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: – eiköhön tämä ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi – ministerejä, lähettiläitä, kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.

      Hän katseli taloja – hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, – mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle – jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa… ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua – näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.