Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.

      Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.

      Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.

      – Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla, täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. – Laitatteko häntä sotaan, vai mitä? – Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa huuliaan.

      – Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi! Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.

      – Tämä on kol… kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien: tänään aukasin… pullon… teitä varten.

      – Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton Ivanitsh: – ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi oikein löylyttää.

      – Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.

      – Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras, vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!

      – En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä kyyneliä keräytyy.

      – Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle vapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia ihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.

      – Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin vähän piirakkaa? Ottakaa vielä.

      – Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.

      – Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa pian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?

      – En minä… minä muuten…

      – Oh, niitä nuoria! – Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua Anton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: – niin osaatte huvittaa: – antakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!

      – Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!

      Aamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut kuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat toinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen – nyyttiä, kolmas – säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin kärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat; jokainen pyrki sinne käsineen.

      – Noin olisi mukavampi panna matkalaukku – puhui yksi: – mutta tuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.

      – Mihinkäs, hän panee jalkansa? vastasi toinen: – antaa matkalaukun olla ennen pitkin, vasun voi panna sivulle.

      – Mutta silloin vierii polsteri alas, jos matkalaukku pannaan pitkin: parempi poikki. Mitä muuta? Ovatko saappaat sälytetyt?

      – En tiedä. Kuka sälytti?

      – Minä en sälyttänyt. Menepäs ja katso – eiköhän siellä ylhäällä ole.

      – Mene itse.

      – Entäs sinä? Näethän ettei minulla ole aikaa!

      – Kas tuossa on vielä, älkää unohtako tätä! huusi tyttö, työntäen päiden sivutse kättänsä, jossa oli myttynen.

      – Anna tänne!

      – Pistäkää nämä jollain tavalla myös matkalaukkuun; äsken nämä unhotettiin, sanoi toinen, nousten jalkaraudalle ja antaen harjaa ja kampaa.

      – Mihin sen nyt pistän? huusi hänelle lakeija: – mene tiehesi!

      Näethän, että matkalaukku on jo alimmaisena!

      – Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte maantielle, tuommoiset pirut!

      – Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.

      Aisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin antoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti erohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan kuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin huiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin tuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.

      – Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: – olkaa hyvä ja istukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan, istu! – Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille. – No, nyt Jumalan haltuun!

      Silloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.

      – Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua enää koskaan?

      Enempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni: pihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas joku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi Aleksanderin kaulaan.

      – Pospelow! – Adujew… huusivat molemmat yht'aikaa, puristaen toinen toistaan sylissään.

      – Mistä te tulette, kuinka?

      – Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle jäähyväisiä.

      – Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.

      – Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä!

      Oi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi

      Aleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä häntä vasten.

      – Hautaan saakka! vastasi toinen СКАЧАТЬ