Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Ivanowna, jos kumminkin niin tapahtuisi – onhan kiusaaja voimakas – niin pankaa ennen Grishko tänne istumaan: hän on kumminkin hyvätahtoinen, hiljainen työmies, eikä irvihammas.

      – Löysipä vielä jotain! sanoi Agrafena hänelle: – mitä sinä minua jokaiselle tarjoat, olenko minä mikä… Mene tuosta tiehesi! Paljon löytyy teitä velikultia, johon tässä rupeisin jokaisen kaulassa riippumaan: enpä ole sitä laatua. Sinun kanssasi ainoastaan, mokomankin pahanhengen, on kiusaaja syntieni tähden minut kietonut, sitäkin kadun… löysipä toki jotain!

      – Jumala teitä palkitkoon hyvyydestänne! Niin kuin raskas taakka putosi hartioiltani! huudahti Evsei.

      – Onpahan nyt iloissaan! rääkäsi Agrafena kuin peto: – onpahan toki iloittavaa – iloitse nyt!

      Hänen huulensa kävivät vaaleiksi vihasta. Molemmat olivat ääneti.

      – Agrafena Ivanowna! sanoi Evsei vähän ajan perästä.

      – No, mitä vielä?

      – Olenhan aivan unhottanut: aamusta lähtien ei ole suussani ollut edes kaste-pisaraakaan.

      – Sitähän sinä vaan – .

      – Murheesta, hyvä ystävä. Hän otti kaapin alahyllyltä, sokeritopan takaa juomalasillisen viinaa ja kaksi hirmuista leipäpalaa kinkun kanssa. Kaikki tämä oli hänelle huolellisella kädellä varustettu. Hän työnsi Evseille kaiken tämän, sillä tavalla, ettei edes koirillekaan niin työnnetä. Toinen palanen putosi maahan.

      – Se, tukehdu! Toivon että… no hiljempaa, älä maiskuta suutasi, että kuuluu ympäri koko taloa.

      Hän kääntyi toisaalle päin ikäänkuin halveksimalla, mutta Evsei alkoi verkalleen syödä ja katseli kulmiensa alta Agrafenaa ja peitti toisella kädellään suutaan.

      Sillä välin näkyi portista postimies, joka ajoi kolmella hevosella. Aisa-hevosen kaulan ylitse oli heitetty vemmel. Kello, joka oli satulaan kiinni sidottu, väänteli väkinäisesti ja humisevalla äänellä kieltään sidotun juopuneen tavalla, joka on arestiin pantu. Postimies sitoi hevoset liiteriin katoksen alle, heitti lakin päästään, otti sen sisältä likaisen pyyheliinan ja pyyhki hien kasvoiltansa. Nähtyään hänet ikkunasta, kalpeni Anna Pavlowna. Hänen jalkansa notkistuivat, kätensä putosivat hervottomina, vaikka hän oli tätä odottanutkin. Tultuansa jälleen entiselleen, kutsui hän Agrafenaa.

      – Mene hiljakseen varpaisillasi ja katso, makaako Sashenka – sanoi hän. Tuo kyyhkyseni nukkuu yli ajan ehkä viimeisenä päivänäkin: sitten en voisi katsella häntä kyllikseni. Tahi ei, osaisitko sinä! sinä astut vielä sisään kuin lehmä. Menen ennemmin itse…

      Ja hän meni.

      "Sinä et ole muka lehmä!" nurisi Agrafena, kääntyen omalle puolellensa. "Kappas vaan, vai lehmä! Montako tämmöistä lehmää sinulla lienee?"

      Anna Pavlownaa vastaan tuli itse Aleksander Fedoritsh, vaaleaverinen, kukoistuksen ijällä, täydessä terveydessä ja voimassa oleva nuori mies. Hän tervehti iloisesti äitiään, mutta nähtyänsä yht'äkkiä matkalaukun ja nyytit, hämmästyi hän ja meni ääneti ikkunan luo ja alkoi piirtää sormellaan ikkunaruutuun. Hetken kuluttua puhui hän jälleen yhtä huolettomasti äitinsä kanssa, jopa ilolla katseli matkavarustuksia.

      – Kuinka sinä, ystäväiseni, makasit niin kauan, sanoi Anna Pavlowna: – oikein kasvosi ovat turvonneet? Annapas minä pyyhin silmiäsi ja poskiasi ruusuvedellä.

      – Ei, mammaseni, ei tarvitse.

      – Mitä sinä tahdot suurukseksi: teetäkö vai kahviako ensin? Käskin pannulla paistaa hakattua lihaa happamen kerman kanssa – mitä sinä tahdot?

      – Yhdentekevä, mammaseni.

      Anna Pavlowna sijoitteli vieläkin liinavaatteita, pysähtyi sitten ja katsoi suruisena poikaansa.

      – Sascha!.. sanoi hän vähän ajan päästä.

      – Mitä tahdotte, mammaseni?

      Hän venytteli vastausta juurikuin jotakin peljäten.

      – Ystäväiseni, mihin sinä matkustat ja minkätähden? kysyi hän vihdoinkin hiljaisella äänellä.

      – Kuinka mihin, mammaseni? Pietariin sentähden… sentähden… että…

      – Kuules, Sascha, sanoi hän mielenliikutuksessaan, pantuansa kätensä hänen olkapäällensä, luultavasti sillä tarkoituksella, että koettaa viimeistä keinoaan: – ei ole vielä myöhäistä: mietipäs, jää tänne: —

      – Jäädä! Miten sitä voisi! Ovathan… liinavaatteetkin pakatut, sanoi poika, kun ei tiennyt keksiä muuta.

      – Liinavaatteetko pakatut! Vaan katsos… tuossa… tuossa… ovatko ne pakatut:

      Kolmella kerralla otti hän ne matkalaukusta.

      – Mitä ihmeitä, mammaseni. Olen valmistaunut matkalle ja yht'äkkiä!

      Mitä sanoisivat…

      Ja hän tuli suruiseksi.

      – En minä kiellä niin paljon oman itseni tähden kuin sinun tähtesi. Minkätähden sinä matkustat? Onneako hakemaan? Onko sinun täällä paha olla? Luuletko ett'ei äiti pitkin päiviä ajattele miten voisi täyttää kaikkia oikkujasi? Tietysti sinä olet nyt siinä ijässä, jolloin äidin hyvitykset eivät yksin tuota sinulle onnea; ja enhän minä sitä vaadikaan. Katsohan ympärillesi: kaikki katselevat sinua silmiin. Entäs Maria Wasiljewnan tytär, Sanjushka? Mitä… punastuitko? Kuinka tuo kyyhkyinen – antakoon Jumala hänelle terveyttä – rakastaa sinua. Kuulepas, kolmeen yöhön ei hän ole maannut!

      – No, mammaseni, mitä te puhutte! hän muutoin…

      – Niin, niin, juurikuin minä en näkisi… Ah niin! etten unhottaisi: hän otti sinun nenäliinojasi päärmätäkseen.

      – "Minä tahdon itse, itse" – sanoi hän – "en anna kenellekään muille ompelenpa vielä nimetkin niihin". Näetkös mitä sinulla on muuta tarvis? Jää tänne!

      Poika kuunteli ääneti pää alaspäin ja leikitteli aamutakkinsa tupsulla.

      – Mitä sinä löydät Pietarista? jatkoi hän. Luuletko että eläminen siellä on yhtä hyvää kuin täällä? Ei ystäväiseni! Jumala ties mitä saat nähdä ja koittaa kylmää, nälkää ja puutetta – kaikkea saat kärsiä, Ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa paljon, mutta hyviä ei löydä heti. Se arvo, mikä sinulla on maalla, on kaupungissakin – arvo on aina sama arvo. Kun et saa nähdä Pietarin elämää, niin sinusta näyttää, täällä eläessäsi, että olet ensimmäinen maailmassa; ja niin on kaikessa, armaani! Sinä olet sivistynyt, sukkela ja hyvä. Ja minä vanhus saisin iloita katsellessani sinua. Kun naisit, niin Jumala antaisi sinulle lapsia, minä hoitaisin heitä – ja sinä eläisit suruitta, huolitta, ja eläisit elinaikasi rauhallisesti ja hiljaa, etkä tarvitsisi kadehtia ketään; siellä sinun ei tulekaan ehkä hyvä olla, kenties vielä muistat sanojani… Jää tänne, Saschenka – mitä?

      Saschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

      – Katsopas СКАЧАТЬ