Teerelän perhe. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ eikä hän edes kysynyt, kuka oli Heikkiä lyönyt. Kuvapatsaan tapaisena seisoi hän tuijottaen Maijaan.

      "Laupias Jumala!" hän huudahti, "mitähän hirmuja se viina vielä saattaakaan matkaan tässä kurjassa talossa…" Hän tyrskähti itkuun ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

      "Lapsi-parka, kyllä sulla on suruja, mutta pane nyt piimää sinne minun leiliini, että pääsisin – ka tuollako se leili onkin, lattiassa? Mitä varten sinä sen sinne heitit? – Voi kummaa! Entä ei ole kuitenkaan mennyt rikki", pani Saaraleena ja tarkasteli vanhaa likaista leiliänsä.

      Johanna rupesi nyt kiireesti liikkumaan, ikäänkuin jotain etsien.

      "En ehdi, en ehdi nyt, – oi! tulkaa toiste Saaraleena, niin minä annan teille piimää, mutta nyt en ehdi, minä menen katsomaan sinne tappelu paikalle – "

      "Mutta Johanna! Mitä sinä teet siellä? Heikki tuodaan pian kotiin ja Ville viedään vankivartijan luo, ja muuten on enin osa jo lähtenyt sieltä pois", selitti Maija.

      "Mutta murhatun tahtoisin nähdä, että oikein veljeni tuntisin. Mitä Ville sanoi kun kiinni pantiin?"

      "Mitä hän sitten sanoi … kerskaili vaan".

      "Ja vielä kerskaili! – Voi hirmua, kun aavistukseni kävi toteen! – Miksi juuri pitää minun sukukuntani olla tämmöistä?"

      Johanna riensi ulos.

      Saaraleena oli myöskin jo pois lähdössä.

      "Tuopa nyt vasta on riivattu tuulihattu, kun oli vähällä särkeä hyvän, Matti vainajan tekemän leilini. Ei Teerelän juopoista olisi ainakaan ainoakaan kyennyt semmoista sijaan tekemään. Se meidän vainaja olikin hyvä tekomies; pappilan rouvakin osti kerran kolme hänen tekemäänsä askia, ja kehui niitä. – Tämäpä nyt vasta on konstia, kun viivyttää ja odotuttaa ihmistä täällä koko päivän, eikä sitten annakaan piimää, muutama trulli! Lähtee vaan. – Mutta oma syyni, olisihan minun pitänyt jo tullessanikin tietää kuinka täällä käy, aina täällä tapellaan. Täytyy nyt jo mennä, niin kauan kun edes pääsee eheällä nahalla".

      Näin haasteli muori itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä, että Maijakin sen taisi kuulla. Sitte alkoi liikata pois.

      Maija huokaili vaatteita muuttaessaan ja lähti ulos, luultavasti lehmiä noutamaan.

      Vähän aikaa sen jälkeen heräsi isäntä-ukkokin pitkällisestä unestaan. Hän oihkasi pari kertaa sängyssään, sillä helteisen ilman vuoksi oli hyvin palava. Raotti vähän etehitten syrjää, ja äyhkäsi karkealla äänellä:

      "Juotavaa!"

      Vastaukseksi ei kuulunut muuta kuin kärpästen surinaa, joista parvi etehitten avattua lensi julkeasti ukon nenälle.

      "Sooh!" pani ukko ja pyyhkäsi pois.

      "Onko ketään siellä?" huusi hän ja kurkisteli pitemmälle sängystä.

      Ei vastausta kuulunut.

      "No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa. Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.

      "Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki? Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin pöydälle. – Pihalta rupesi kuulumaan ihmisääniä.

      "Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan Juha liikkeellä? – Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain valumaan, mutta kaikki turhaan.

      "Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. – Taitaa olla parasta, että menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.

      Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä kukin paikoilleen korjatut.

      Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla, joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.

      Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti silmällä.

      "Kuka sinua on lyönyt?" kysyi Johanna.

      Heikki katsahti ilkeästi Johannaan.

      "Niemelän Joonas".

      Johanna näytti joutuvan hämille.

      Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne toisaalle kääntänyt.

      "Oih!" oihkasi Heikki.

      Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.

      "Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha teeskentelijä", mutisi Johanna.

      Kun oli päästy Teerelän pihalle, kannettiin Heikki tupaan.

      "Oih, oih!" valitti tämä.

      "Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?" kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.

      Heikki purasi huultansa, mutta ei vastannut mitään.

      Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.

      "Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan kokonaan uuvuksiin.

      Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä murisi hiljaa itsekseen:

      "Mitä onko tuo nyt saanut rykäänsä? Sepä sattui kohdalle!"

      Heikin tuojat lähtivät pois ja Johanna pistäysi ulos.

      Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.

      Isä ja poika silmäilivät toisiaan.

      Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin paremman puheen puutessa:

      "Onko sinua lyöty, vai mikä sinun on?"

      "On", kuului vähän ajan kuluttua murahtava vastaus.

      "Kuka?"

      "Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä poikaa lyömään kelpaavat".

      "Kuitenkin СКАЧАТЬ