Teerelän perhe. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kun sinä olet…" huusi Ville perään. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän:

      "Missähän se isävaari nyt häärää, kun ei tuvalle kuulu, taitaa hänellä nyt olla hyvä viinapaikka".

      "Minä häntä äsken kysyin Johannalta, mutta se ei ollut tietävinään – viisasteli vain; – selkäänsä tarvitsis koko kakara", tuumaili Heikki ja Villekin oli samaa mieltä.

      "Ja aikakädestä! On niin kovin olevinansa".

      "Häh? Johannaako kurittaa meinaatte, te viinatratin penikat? Mitäs nämä kädet silloin tekisivät?" kyseli toinen vieraista tylsästi nyrkkejään katsellen. "Teitä nämä löisivät … niin vietävästi".

      "Mitä sanot?" ihmetteli Heikki, – "sinäkö tulisit Johannan puolesta? Ei hän sinun apuasi tarvitsekaan, hänellä on luonto kun korento". Heikki nauraa virnisti: "Vai meinaat sinä vävyksi! – Mutta minä vakuutan, vaikka olenkin sisareni veli, – että kyllä sinä Paavo-parka sen naisen kynsissä tarkenet, jos hänet otat".

      "Heikki! Pöllö! – Vieraiden ihmisten kuullen rupeaa sisartansa panettelemaan!" hätyytti Ville.

      "He heh!" nauroi Heikki.

      "Leikkiähän on tämä puhe kokomatkan, – vaikka se on sellaista".

      "Sisarenne on ihminen, mutta mitä lienette itse, juopporenttuja", intti Paavo.

      Toiset eivät enään tätä huomanneet. Ville kährästi piippunsa kanssa takan luona ja Heikki etsiskeli silakanpäitä pöytälaatikosta, sillä häntä oli ruvennut kovin hiukomaan. Kun niitä löytyi, ryntäsivät kaikki kaukalolle, mutta Paavon silmät alkoivat painua umpeen.

      Porstuasta alkoi kuulua epätasaista kävelemistä ja kummallista mölinää.

      Pojat lakkasivat puremasta ja muljottivat himmeillä silmillään ovea kohti: se avautui ja sisään astui omituinen naurettava ryhmä. Johanna ja Maija tulivat, yht'aikaa vetäen ja kantaen pahoin juopunutta miestä, jonka omilla jaloilla ei tässä tilaisuudessa näyttänyt olevan mitään sen suurempaa merkitystä, kun että ne permantoa harrasivat. Miehen hampaat kirisivät yhteen, ja karkealla kurkkuäänellä puristi hän niiden välistä kirouksia ja valoja. "Kylläpä se äijä taas on vetänyt pääntäyden".

      "Voi sikaa!"

      Näin arvostelivat pojat isäänsä, sillä sehän oli Teerelän Matti, jota tytöt laahasivat.

      "Tulkaa auttamaan, että se saadaan sänkyyn", pyysi Johanna veljiään, kun turhan kokeen jälkeen huomasi omansa ja Maijan voimat siihen riittämättömiksi. Pojilla ei kuitenkaan näyttänyt enää olevan kovin suuria voimavaroja lainattavaksi.

      "It-te – minä – krr – ol-en rr – tap-pelus – mies! – " Niin karisi ukko, kun tytöt häntä kokivat saada sänkyyn.

      "Tule nyt, edes sinä Ville", pyysi Johanna.

      "Ompa teillä vähä voimaa", arveli Ville, mutta meni kuitenkin.

      "Krr – Antakaa minun olla – p – leen (hik) ku – (hik) – kuvaaset".

      "Älä soita, (hik) kiitä (hik) kun nos – (hik) tamme sänkyyn – hik hik – ". Villeäkin rupesi nikottamaan.

      "Hornr – " pani ukko, kun vihdoinkin pääsi vuoteelle.

      " – Tuolle ei anna vanhuuskaan mieltä", paneskeli Ville, käydessään pöytäpenkille istumaan.

      Johannan kasvoilla oli katkera ilme.

      "Jaakon-Katristako sinä Maija isän löysit?" kysäsi Johanna.

      "Niin. Sattui niin sopivasti, – mutta jos hän kuulee!" epäili Maija keskeyttäen alotettua kertomustaan.

      "Hän nukkuu jo".

      "Kun tulin lehmiä viemästä, niin vastaani tuli Tervahaudan Juha, aika humalassa. Ajattelin kohta, että tuo on ehkä viettänyt yönsä meidän isännän kanssa, ja niinpä kysyinkin häneltä. – 'Mitä sanot?' – kysyi Juha minulta ja töllötti päälleni ympyriäisillä silmillään. Minä selitin, että kyselen Teerelän isäntää. 'Jassoo, sitä vanhaa Masaa, sitä puukkojunkkaria meinaat! – Noo kyllä se toimellinen mies on, – mutta juo ja tappelee, niin kuin … samoin kuin minäkin. Mutta ei se tätä Jukkaa voita – '. Minä kysyin taas, josko hän tietää, missä Teerelän isäntä nyt on. 'Jaa'a, yhdessä on ryypätty koko yö; sillä Teerelän vanhalla Masalla oli kovasti viinaa, ja Jaakon-Katrilla – .' Jassoo, minä sanoin, hän on sitten Jaakon-Katrissa. Minä jätin Juhan siihen loruamaan ja menin Jaakon-Katriin. – Isäntä oli juuri hankkeessa kotiin lähteä, vaikka ei se olisi voinut yksin päästä. Minä otin käsikynkkään ja niin tultiin tänttäränttää".

      Miehet olivat jo kaikki uutuneet ja kuorsasivat lujasti. Vieraista pojista makasi toinen penkillä, ja se, jota oli Paavoksi sanottu, oli vierähtänyt lattiaan, missä makasi suu vaahdossa.

      Heikki nukkui pöydäntakana purematon silakka puoliksi suusta ulkona.

      Ville oli pistäytynyt ulos ja istuutunut portaille, siinä muka vilpoitellakseen. Kun hän oli huomannut, että hevonen oli pois korjattu, oli siitä Johannalle ensin aika tavalla remunnut ja haukkunut. Mutta aurinko loimotti kaikessa kuumuudessaan ja vaivutti miehen rappusille nauttimaan kovin kaivattua helluntailepoa.

      Kun Maija meni kisalle jäi Johanna yksin, sukankudin hupulaisena, tupaan kuultelemaan makaavain kuorsauksia. Synkkä oli nuoren tytön mieli. Ihana kevätaurinko ei sitä voinut valaista. Isän ja veljien juoppous painoi lyijyraskaana. Mikään valopilkku ei luvannut huojennusta. Tulevaisuus sarasti harmaana kuin rankkasateinen syyspäivä. Kovin oli sukankudinkin yksitoikkoinen toveri. Ehkä ulkona sentään olis hauskempi. Siellä ei kuorsaus kiusaa eikä tuvan juopuneista täyttynyt raskas ilma paina…

      Villen ohi Johanna hiipii, käy tuvan taustalle, missä nurmi jo on noussut, keltakukka katselee ja vanha pihlaja lehtiä tekee… Sydän huojentuu, suu hymyyn käy, kun vaeltava mieliala tulee aurinkoisemmille maille ja pysähtyy poikaan, jota sydämeni ikävöitsee. – Iltapuolella pojat heräsivät, ensimmäisenä Ville, siitä, että kärpänen oli häntä poskelle purrut ja saanut tuskasta parkasemaan. Tultuaan tuntoonsa, meni tupaan, sai tehdä oikein riihen tappajain työn, ennen kun toiset edes silmiänsä hieromaan rupesivat. Heikki oli kaikista uneliain, sillä toiset heräsivät niin paljon ennen, että ehtivät nauramaan tämän silakalle, jonka häntä yhä oli ulkona hampaista. Vihdoin hänkin torkosi syljeskelemään, sillä silakka oli jättänyt suuhun kovin ilkeän maun.

      "Mutta mikä päivä nyt oikein on?" oli Heikin ensimmäinen kysymys, kun oli saanut vedellä huuhdotuksi ilkeän maun suustansa.

      "Häh, etkö sinä enää sitäkään muista?" sanoi toinen vieraista pojista, mutta ei ollut luultavasti itsekään oikein varma asiasta.

      "Nythän on heluntain kisapäivä", virkkoi Ville, joka paraiten näytti olevan tajullaan.

      "Niin, niin oikein, heluntai-maanantai – niin aivan", ääntelivät toiset ja Ville rupesi taas pulloa tutkimaan.

      "Tanhulassa on kisakin", tiesi Paavo.

      "Niin, lähdetään sinne!"

      "Aika kierua!"

      "Hiisi kun me nukuttiin kauan!"

      "Ryypätään СКАЧАТЬ