Teerelän perhe. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ mitäkö! – Ethän ole körttiläiseksi tullut? hehheh!"

      "Olisko siitä sinulle jotain haittaa?"

      "Aina vähin, he heh!"

      "Ei vähääkään".

      "Joko tekin riitelette? – Lähdetään nyt kisalle, kello jo käy viittä".

      Tämä Villen ilmoitus pani toiset liikkeelle.

      "Johanna, pane meille vähän ruokaa, että saa haukata, ei taitta kovin pian tulla", kehoitti Heikki. Mutta Johanna heitti vihaisen katseen veljeensä eikä liikahtanutkaan käskyä täyttääksensä.

      "Kuulkaa! Poikain huutoa".

      "Ja pärinää!"

      Kaikki hörhistivät korviansa. Räiske ja jytinä, jota vallaton huutaminen säesti, kuului kujalta.

      "Ne ajavat pihaan. Lähdetään katsomaan!"

      Villen kehoitusta seurasivat kaikki, astellen miehissä tulleita vastaan ottamaan.

      Johannan katse synkistyi ja koneentapaisesti kallistui hän uuninikkunaan, nähdäksensä hänkin keitä tulossa oli.

      "Lompit!"

      Niin rähisi toinen vasta tulleista, joita oli kaksi. Komea ori pysähtyi huohottaen tallin eteen. Huutaja jatkoi:

      "Kotonako te vaan? Tulkaa rattaille ja kisalle. Siellä tapellaan.

      Meidän kyläläiset tahtovat olla takavoitolla, kun Remppulan ja Pamppulan kyläläiset ovat yksistä puolin. Ja te vain kotona".

      Ajaja käänsi jo hevosensa.

      "Mitä sanot? Meidän kyläisetkö selkäänsä ottavat, herra siunatkoon!"

      "Niin, niin, lähtekää!"

      Teerelän veljekset rupesivat elämään.

      "Malmarini! Pannunvarteni! Pistoolini! Puukkoni!" kiljahtelivat viskaten tuvassa kaikki sikin sokin.

      "Mitä – mitä – mikä nyt on?" kyseli Johanna kauhistuneena katsellen veljiensä raivoa.

      Veljekset eivät muuta ehtineet, kuin kiroillen etsiä tappeluaseitaan.

      "Mikä niitä nyt taas riivaa?" Kysymykseensä vastaustakaan odottamatta riensi Johanna ulos, missä luuli saavansa asiasta paremman selvän. Saikin siellä kuulla. Tuli takaisin tupaan.

      "Armollinen Jumala", vaikeroitsi hän, – "minkä kaltaisia villipetoja te olette! Miksi syöksette tappeluun kuin koirat? – Pysykää hyvät ihmiset kotona. Minä aavistan jotain onnettomuutta… Voi, älkää menkö! – Ville, sinä, joka olet vielä niin nuorikin, älä mene! – Heikki – ".

      "Älä sinä. Voitko sanoa Teerelän poikain ikänä paenneen? – Irti minusta, kakara!" melusi Heikki ja kiiruhti ulos.

      "Veljeni rakas, pysy kotona ja vältä vaaraa". Johanna piteli käsivarresta Villeä, joka nyt todellakin näytti kahden vaiheilla epäröivän.

      "Tule joutuun Ville!" kuului Heikin ääni ulkoa.

      Ville seisoi. Johannan toivo kasvoi. Hänen äänensä oli rukoilevainen, kun hän pyysi:

      "Ville-kulta, kuule minua enempi kuin Heikkiä, älä mene…"

      "Ville pelkää!" kuuluttiin pihalla sanottavan.

      "Se on valhe! Pois!" Nuorukainen riuhtasi itsensä sisarensa pitelemisestä ja syöksi kiroten ulos.

      "Mene sitten!" Johanna katkerana huusi, "ja tappele niin, että kerrankin saisit kylläksesi, verikoira!" Istuutui penkille tuskasta valittaen.

      "Jumala taivaallinen!" hän vaikeroitsi, "kuinka häjyjä ovat nuo veljeni! Mikä pakko heidän olisi suotta rynnätä tappeluun, johon ei ole vähääkään syytä? Tuo Heikki se on oikein piru ihmisen haamussa, aina se houkuttelee Villenkin, joka nytkin olisi jäänyt kotiin ilman hänettä. Isä kuitenkin nukkuu. Ei suinkaan hänkään muuten olisi saattanut kotiin jäädä. – Voi voi tätä meidän koti-elämää! Ei se ole ihme jos ihmiset siitä niin paljo puhuvat, kun se on tämmöistä". Johanna tyrskähti itkuun ja jatkoi: "Voi täti, rakas täti! Miksi ette pitänyt minua luonanne vielä, kun laskitte tänne! Olisin saanut olla tädin luona, olisin saanut edes arvoni pitää, mutta nyt… Kaikki he juovat kuin siat ja tämä talo menee ennen pitkää. Ihme oli että se äiti-vainaja sai tämän pystyssä pysymään. Siihen asti, kun hän eli, tultiin toimeen joten kuten, vaikka isä joi. Näissä kymmenessä vuodessa kuin äiti on ollut kuolleena, on talo päivä päivältä yhä hurjemmin kulkenut perikatoa kohti. Mihin tässä jouduttaneekaan, kun miehet eivät tee muuta kuin juovat".

      Tytön äänekäs vaikerrus lakkasi, mutta sen sijaan vaipui hän painavaan tylsyyden tilaan.

      Johanna oli äitinsä kuoleman jälkeen ollut kasvattina tätinsä luona, kunnes pääsi ripille pari vuotta takaperin ja tuli kotiin hoitamaan lankeevaa taloutta. Tällä ajalla oli hän jo saanut monta itkua itkeä, monta kovaa kokea. Nuoren tytön sieluun vaikutti varsinkin se katkeroittavasti, että kyläjuoruissa hänet usein seotettiin mukaan, kun puhuttiin Teerelän talon rappeutuvasta elämästä. Nuori mieli olisi odottanut lohduttavaa nostattamista, mutta sai usein vain pahantahtoista painostusta kokea. – Heikki oli jo istunut rattaille, kun Ville tuli tuvasta ja kiroten selvitti syyn viipymiseensä.

      "Mutta mihin ovat joutuneet meidän vieraamme?" kysyi hän.

      "Tietysti menivät matkoihinsa", nauroi Siipelän Kalle, Siipelän talon poika Suhjalan kylästä.

      "Minä näytin heille vähän malmin-nuppia, silloin hivuttelivat huonetten takapuolille", sanoi Kuppilan Iikka, Teerelän naapurin poika.

      "Pelkuri-parkoja! Niitä olis pitänyt jo äsken hieroa, kun olivat tuvassa, mutta kun emme tienneet, että taas ovat välit pahentuneet pamppulaisten kanssa", paneskeli Teerelän Heikki.

      Kaikki olivat nyt sovittautuneet pienelle kärryn-lavalle.

      "Hevonen!" karjasi Kuppilan Iikka oriilleen, joka korskuen ja maata kuopien oli jo kauan levottomasti lähtöä odottanut. Ori hyppäsi pystyyn ja lähti nuolena kylän lävitse maantielle. Hurja meno pyörrytti entisestään kohmelossa olevat miehet täyteen humalaan. Kauas kuului heidän huutonsa. Jykeviä tervapamppuja heiluttivat he ilmassa, niillä uhaten melkein jokaista vastaan tulevaa.

      Ihmiset väistyivät peläten maantieltä ojaan, heikoimmat pelloille saakka.

      II

      Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen. Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.

      Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun СКАЧАТЬ