Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen saaliinhimoisena väijytyksestään.

      Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi saapumista outoon paikkaan, mutta – osaksi hitaan kulkumme ja pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen vuoksi – oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.

      Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina – sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se. Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua, jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin. Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut. Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä korurasiaa.

      Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?

      Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua niin mitään, sillä en kyennyt sanomaan ranskaksi ainoatakaan lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset ympärilläni. Mitä minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.

      "Jättäkää se paikalleen – kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä englanninkielellä, ja täydensi sitten: "Qu'est ce que vous faites donc? Cette malle est à moi".4

      Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä käännyin.

      "Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"

      Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko sekaantuminen olisi viisasta.

      "Kysykää nyt häneltä – minä tekisin yhtä paljon teidän hyväksenne", sanoin.

      En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so. äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:

      "Minkälainen arkkunne oli?"

      Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.

      "Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."

      "Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.

      Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:

      "Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"

      "Ei, enkä tiedä minne mennä."

      Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen odottaa apua hänenlaiseltaan.

      "Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.

      Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:

      "Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne katuja ja hotelleja."

      "Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte sinne helposti."

      Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja antoi sen minulle. Minusta hän oli ystävällinen, ja olisin melkein yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista silmistään kunniallisuus.

      "Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi", hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."

      Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman loppuun asti.

      "Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia, joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."

      "Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni."

      Ja me erosimme.

      Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni ystävättömälle mieluisan hohteen – kaiku hänen äänestään, jossa puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla oli niin nuorekas ja sointuva – ne olivat minulle jonkinlaisen virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori englantilainen gentlemanni.

      Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat – siinä kai oli palatsi tai kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään СКАЧАТЬ