Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте

Чтение книги онлайн.

      "Englannitar, kuten nähdä voi."

      "Puhuuko hän ranskaa?"

      "Ei sanaakaan."

      "Ymmärtääkö hän sitä?"

      "Ei."

      "Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"

      "Epäilemättä."

      Mies tuijotti minuun kiinteästi. "Tarvitsetteko hänen palvelustaan?"

      "Voisin käyttää sitä. Tiedättehän että olen kyllästynyt madame Sviniin."

      Hän tutki vielä. Tuomio, kun se vihdoin tuli, oli yhtä epämääräinen kuin kaikki mikä oli käynyt sen edellä.

      "Ottakaa hänet. Jos hyvä on vallitsevana tuossa luonteessa, palkitsee teko itse itsensä, jos paha – eh bien, ma cousine, ce sera toujours une bonne oeuvre".9 Ja kohtaloni hämärä tuomari kumarsi, sanoi "bon soir"10 ja katosi.

      Ja Madame otti minut palvelukseensa samana iltana – Jumalan armosta säästyin joutumasta takaisin tuolle yksinäiselle, pelottavalle, vihamieliselle kadulle.

      VIII

      MADAME BECK

      Jäätyäni opettajattaren huostaan tämä johti minut pitkää ahdasta käytävää keittiöön, joka oli hyvin siisti mutta hyvin omituinen. Siellä ei näkynyt mitään keittokapineita – ei tulisijaa eikä uunia. En silloin ymmärtänyt että suuri musta laitos, joka täytti yhden nurkan, korvasi molempia. Varmaankaan ei ylpeys vielä alkanut kuiskata sydämessäni, mutta kuitenkin tunsin huojennusta kun minua ei jätetty keittiöön, niinkuin melkein olin luullut, vaan johdettiin eteenpäin pieneen huoneeseen, jota nimitettiin "kabinetiksi". Keittäjätär, jolla oli yllä lyhyt alushame ja mekko ja jalassa puukengät, toi sisään illalliseni, so. jotakin lihaa, laatu tuntematon, oudonmakuista ja hapanta mutta lystikästä kastiketta, muutamia perunanviipaleita, jotka oli maustettu en tiedä millä – kenties etikalla ja sokerilla, voileivän ja paistetun päärynän. Koska olin nälkäinen, söin ja olin kiitollinen.

      Iltarukouksen jälkeen tuli madame itse vielä katsomaan minua. Hän tahtoi että seuraisin häntä yläkertaan. Läpi sarjan mitä omituisimpia pieniä makuuhuoneita – jotka, kuten myöhemmin kuulin, olivat aikoinaan olleet nunnain kammioita – ja läpi rukoussalin – pitkä, matala, pimeä huone, jonka seinässä riippui kalpea ristiinnaulitunkuva, edessään kaksi himmeästi palavaa vahakynttilää – hän johdatti minut huoneeseen jossa nukkui kolme lasta kolmessa pienessä vuoteessa. Kuuma kamiina teki huoneen ilman painostavaksi, ja mainitakseni tosiasioita vastaani lehahti tuoksu, joka oli pikemmin väkevä kuin hieno: tuoksu joka oli hyvin yllättävä ja odottamaton näissä olosuhteissa, sillä siinä oli sekaisin tupakansavua ja jotakin miestäväkevämpää – lyhyesti sanoen viinanhajua.

      Nojatuolissa pöydän vieressä, jolla tuikutti kynttilänpätkä, istui sikeään uneen vaipuneena ikävännäköinen, eriskummaisesti pukeutunut nainen, yllään korea leveäjuovainen silkkihame ja villakankainen esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja tyhjä lasi.

      Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena, ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan, inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta, jonka jätti raolle – aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.

      Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli minua johdettu sitten aamun – odottamatta olin löytänyt turvan ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.

      Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento – madame yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua. Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini. Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin. Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin – hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan, siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat, avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun, jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet, vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan. Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni, ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään. Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset, jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä ne näyttivät siinä keskellä yötä – salongissa ne olivat olleet inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.

      Suoritettuaan velvollisuutensa – tunsin että äskeinen puuha oli hänen silmissään velvollisuus – hän nousi, ääneti kuin varjo, ja liukui omaa huonettaan kohti. Ovella hän kääntyi ja kiinnitti katseensa pullosankarittareen, joka nukkui edelleen ja kuorsasi äänekkäästi. Rouva Svinin (otaksuin että tämä oli rouva Svini, englannitar tai irlannitar, Sweeny) – rouva Sweenyn tuomio näkyi madame Beckin silmistä – tuo katse puhui järkähtämättömästä päätöksestä. Madamen tarkastusmatkat virheiden löytämiseksi saattoivat olla hitaita, mutta ne olivat varmoja. Kaikki tämä oli hyvin ei-englantilaista: totisesti olinkin ulkomailla.

      Seuraavana aamuna sain jatkaa tuttavuuttani rouva Sweenyn kanssa. Nähtävästi hän oli esittäytynyt nykyiselle emännälleen englantilaisena naisena, joka oli joutunut ahtaisiin oloihin, oli kotoisin Middlesexistä ja puhui englanninkieltä puhtaimmalla pääkaupungin korostuksella. Madame – luottaen omiin pettämättömiin keinoihinsa saada totuus aikoinaan selville – oli omituisen uskalias palvelusväkensä pestaamisessa ilman muuta (mikä niin kovin selvästi oli käynyt ilmi omasta tapauksestani). Hän otti rouva Sweenyn hoitajattareksi ja kasvattajaksi kolmelle lapselleen. Minun tuskin tarvitsee selittää lukijalle, että tämä nainen itse asiassa oli irlantilainen. Hänen säätyään en yritä määritellä: hän itse rohkeasti väitti kasvattaneensa "erään markiisin pojan ja tyttären". Minä ajattelen että hän mahdollisesti oli ollut seuralaisena, lastenhoitajana, СКАЧАТЬ