Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте

Чтение книги онлайн.

      Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän möhkäleen – KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni, sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni nopeasti kuin Joonaan pensas.

      "Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."

      Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena, vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä tavalla.

      Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden, päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä. Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta, sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta järjelliseen kysymykseen.

      Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä yksin ulos.

      Syötyäni aamiaista lähdinkin. Ilo ja ylpeys täytti mieleni: kävellä Lontoossa yksinään tuntui jo sinänsä seikkailulta. Nyt olin Paternoster Row'lla – klassillista maaperää tämä. Astuin kirjakauppaan jonka omisti muuan Jones, ja ostin pienen kirjan. Se oli tuhlaavaisuutta, johon varani eivät olisi oikein riittäneet, mutta arvelin että jonakin päivänä voisin antaa tai lähettää kirjan rouva Barretille. Herra Jones, laihankuiva kauppamies, seisoi pöytänsä takana; hän oli mielestäni yksi suurimpia, minä yksi onnellisimpia elävistä olennoista.

      Suunnaton oli se vaikutelmien moninaisuus, minkä sinä aamuna koin. Huomatessani olevani St. Paulin edustalla menin sisään, kiipesin torniin, näin sieltä Lontoon jokineen, siltoineen, kirkkoineen, näin vanhan Westminsterin ja vihreät Temple-puutarhat, joihin aurinko paistoi ja joiden yläpuolella kaartui iloinen sininen varhaiskevään taivas. Sumupilvi itseni ja niiden välillä ei ollut liian tiheä.

      Laskeuduttuani aloin kulkea sattuman johdolla, hiljaisessa vapauden ja nautinnon hurmiossa, ja jouduin – en tiedä kuinka – keskelle City-elämän sydäntä. Näin ja tunsin Lontoon vihdoinkin, kävelin Strandilla, menin Cornhilliin, sekaannuin katujen ihmisvilinään ja uskalsin antautua niiden ylittämisen vaaraan. Tämän kaiken tekeminen, vieläpä ypöyksinään, tuotti minulle suurta huvia, kenties järjetöntä, mutta todellista. Noiden päivien jälkeen olen nähnyt West Endin, puistot, hienot puistikot, mutta pidän paljon enemmän Citystä. City näyttää olevan niin paljon enemmän tosissaan: sen liikenne, humina ja jyske ovat niin vakavia asioita, niin vakavaa nähtävää ja kuultavaa. City elää elämäänsä, West End vain nauttii huvituksistaan. West Endissä kyllä voi olla hauskaa, mutta Cityssä joutuu syvän kiihtymyksen valtaan.

      Uupuneena vihdoinkin ja nälkäisenä (siitä oli vuosia kun viimeksi olin tuntenut niin terveellistä nälkää) palasin kahden tienoilla pimeään, vanhaan, hiljaiseen hotelliini. Söin päivälliseksi kahta ruokalajia: yksinkertaista liharuokaa ja kasviksia; molemmat maistuivat erinomaisilta, paljon paljon paremmilta kuin ne pienet herkulliset annokset, joita neiti Marchmontin kokki lähetti kiltille emäntävainajalleni ja minulle, ja joiden maistelemiseen ei meillä yhteensä ollut puoliakaan tavallisen ihmisen ruokahalusta! Suloisesti väsyneenä panin pitkäkseni kolmelle tuolille (huone ei ylpeillyt sohvalla) tunnin ajaksi. Minä nukuin, sitten heräsin ja ajattelin kahden tunnin ajan.

      Mielentilani ja kaikki muut olosuhteet olivat juuri nyt sellaiset, jotka eniten suosivat uuden, päättäväisen ja uskaliaan – kenties epätoivoisen – toimintasuunnan valitsemista. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Sanomaton vastenmielisyys entistä toivotonta olotilaa kohtaan kielsi paluun. Jos epäonnistuin siinä mihin nyt aioin ryhtyä, kuka joutuisi kärsimään, paitsi minä itse? Jos kuolisin kaukana – aioin sanoa kotoa, mutta minullahan ei ollut kotia – Englannista, kuka itkisi?

      Entä sitten vaikka kärsisin, olinhan tottunut kärsimään, eikä itse kuolema, niin minusta tuntui, herättänyt minussa sellaista kauhua kuin lempeän kasvatuksen saaneissa ihmisissä. Olin ennenkin katsonut kuolemanajatusta levollisin silmin. Siten valmistuneena kaikkiin mahdollisuuksiin tein erään suunnitelman.

      Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen, mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.

      "Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää mielettömältä – pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta – hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.

      Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni – "juuri tähän" – mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.

      Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet, jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle: Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin sivuutettiin vuoron perään, mutta Vivid oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.

      Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai kauhuissani. En ollut kumpaakaan. СКАЧАТЬ