Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ neuvoani: jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin."

      "Minkätähden?"

      "Syystä että tuonnempana, näes…"

      "No?"

      "Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut mitään herra Fouquetilta."

      "Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos.

      "Ei tarvitsekaan."

      "Kuitenkin…"

      "Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos."

      "Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa."

      "Ja vielä korkeinta laatua."

      Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten lisäsi:

      "Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään politikko."

      "Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!"

      "Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa miekaniskuja kuin muulloin."

      "Niin kyllä minustakin."

      "En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin."

      "Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!"

      "Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut."

      "Se on todellakin pätevä huomautus."

      "Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin."

      "Et siis pelkää mitään?.. Ahaa, kenties vettä?"

      "Ei, minähän uin kuin saukko."

      "Horkkaako ehkä?"

      "Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan…"

      Portos alensi ääntänsä.

      "Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.

      "Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan kamalasti."

      "Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan.

      "Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa. En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta, Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni."

      "Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan.

      "Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi."

      "Sinä olet kunnon mies, Portos!"

      "No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin."

      "Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa; kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle; mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille, ja kuningas palkitsee sinua, – siinä kaikki minun politiikkani."

      "Ja minun myös, morbleu!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille kätensä.

      Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.

      Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän varoi tulkitsemasta niitä Portokselle.

      – Ystävämme, – ajatteli hän, – oli koreasti Aramiksen vankina. Saa nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!

      143.

      Rotta ja juusto

      D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.

      Kun muskettisoturien kapteeni astui edellä Kultaisen Huhmaren myymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.

      Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä näki.

      Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja Frans I: n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi, joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot, kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.

      Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan huomautteli Portos silloin tällöin СКАЧАТЬ