Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Dumas Alexandre страница 78
Название: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II
Автор: Dumas Alexandre
Издательство: Public Domain
Жанр: Зарубежная классика
isbn:
isbn:
Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.
Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.
"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua? Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen, oikkuun?"
"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière. "Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän, että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"
"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"
"Mutta mistä totuuden?"
"Kaikesta."
Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.
"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.
"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin oikuttelua! Se on petosta!"
Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään.
Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen:
"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"
"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.
"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo Bragelonne…!"
"Niin?"
"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä rakkautta sydämessäni jäljellä."
Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.
"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti kaikkiin ikkunoihin.
Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.
Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.
Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta kuningas juuri oli lähtenyt.
164.
Epätoivo
Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina, kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen, oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.
Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena, kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.