Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Dumas Alexandre страница 39

СКАЧАТЬ lakeija, tahdoitte sanoa?"

      "Niin."

      "No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen vieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin…"

      "Mitä, Planchet?"

      "Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan."

      "Ohhoh!" äännähti Portos. "Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt maustekauppaan?"

      "Ei, ei", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan ottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen sielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. "D'Artagnan ei ole ryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin päin on asia."

      "Niin", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, "me olemme suorittaneet yhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra d'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä."

      "Kas peijakasta!" sanoi Portos ihailevasti.

      "Ja sentähden, herra parooni", jatkoi maustekauppias, "minä pyydän teitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten muinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni."

      "Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet", lupautui Portos.

      Ja ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä taputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi. Onneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin käsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat polvet koukkuun.

      D'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen:

      "Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian paljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä litistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös."

      "Oh", vastasi Planchet, "Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra parooni pitää hänestä hyvin paljon."

      "Se on totinen tosi", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme hevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; "tänä aamunakin sanoin d'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan minulle, Planchet…"

      "Kiitos, herra parooni, kiitos!"

      "Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on puistoa?"

      "Puistoa?"

      "Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät."

      "Missä, monsieur?"

      "Kartanosi alueella."

      "Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei niittyjä eikä metsääkään."

      "Mitä sinulla sitten on?" kysyi Portos; "ja miten siis puhutkaan maatilastasi?"

      "Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni", vastasi Planchet jossakin määrin nöyrtyneenä, "vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain."

      "Ahaa, minä ymmärrän!" tuumasi Portos; "sinä olet pidättyväinen puheissasi."

      "Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan kaksi vierashuonetta pöksässäni."

      "Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?"

      "Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis."

      "Niin, se on tosiaankin komeata metsää", vahvisti Portos; "melkein yhtä komeata kuin minun metsäni Berryssä."

      Planchetin silmät suurenivat.

      "Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra parooni?" sopersi hän.

      "On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän mieltynyt."

      "Mistä syystä?" kysyi Planchet hyvin nöyrästi.

      "Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja toisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä."

      "Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän niin mieluisaksi?"

      "No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä; rauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta."

      Tähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös näki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina kuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta ainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet kimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut.

      "Hyvät herrat", sanoi Planchet, "minulla on kunnia ilmoittaa, että olemme nyt Fontainebleaussa."

      144.

      Planchetin huvila

      Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat Lyon-kadulla vastapäätä Komean Riikinkukon majataloa. Tuuheiden seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.

      Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju ilmaisi navetan läheisyyttä.

      "Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin takapihalla."

      "Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti valaisemaan.

      "Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden lukua tarkoin tiedäkään."

      Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan, hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.

      "Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.

      "Kyllä vain… kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!

      Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."

      "Älä СКАЧАТЬ