Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ d'Artagnan seuraavana päivänä pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.

      Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin siistissä kunnossa.

      Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi asioiltansa.

      Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.

      Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, – yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano. D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita. Ja niin tapahtuikin.

      Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille, mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista. Tunnin seistyään Kultaisen Karhin porraskatoksen suojassa näki d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta, mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja tärkeätä asiaa toimittamaan.

      Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja tähystellen tyttöjä.

      D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään suunnitelmaa.

      – Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, – ajatteli hän. – Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.

      D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.

      – Se peijakas ei sylje lasiin, – tuumasi hän itsekseen. Samassa hän keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. – Ahaa! Hänellä on kirje! lisäsi d'Artagnan. – Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä, että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi sanomaansa.

      D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle Saint-Antoinen esikaupunkiin.

      – Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, – älysi muskettisoturi nyt, – ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää…

      Se oli kerrassaan sisuttavaa.

      – Jos olisin univormussa, – mietiskeli d'Artagnan, – niin otattaisin tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan… Mordioux, minulla ei ole enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta… Voisin karata tuon raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.

      Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan. Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:

      "Hoi, tänne, veikkonen!"

      Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä aivan huonokaan.

      Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi pidätettyä käsipuolesta.

      D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki osoitteen:

      'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.' – Oivallista! – ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki. Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan sanat:

      'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.

Ystävällisestide Baisemeaux.'

      "Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on mukana juonessa!"

      Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:

      – Mordioux, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani… Jos hän tulee takaisin ilman kirjettä… miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?

      D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan vankia korjuuseen. Ihmisjoukon СКАЧАТЬ