Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."

      "On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"

      "Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta ystävästä?" sanoi d'Artagnan.

      "Ei surkastuaksenne sentään."

      "Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."

      "Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö sanaanne!"

      "Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."

      "Sepä erinomaista!"

      "En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."

      "No, kaikki on sitten kunnossa!"

      "Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

      "Puhukaa, monsieur."

      "Teen aina huomioita…"

      "Sen tiedän hyvin."

      "Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana…"

      "Malaga! Niinkö?"

      "Aivan."

      "No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

      "Kyllä vainkin, – kuivatun rusinalajin nimenä."

      "Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan: malaga!"

      "Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta."

      "Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

      Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

      "Ohoi!" äännähti hän.

      "Hei vaan!" vastasi Planchet.

      "Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

      "Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen."

      "Siinä teet väärin."

      "Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

      "Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

      "Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur…"

      "No mitä, Planchet?"

      "No, sitä juuri…" lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

      D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

      "Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä."

      "Kuinka niin?"

      "Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

      Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään.

      "Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja."

      "Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

      "Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."

      "No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.

      "Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."

      "Ja sinä lohduttelet itseäsi?"

      "Niin juuri."

      "Kerrohan, millä tavoin?"

      "Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni, minä haen hauskutusta."

      "Eikö se ole sen pulmallisempaa?"

      "Ei."

      "Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"

      "Ihan itsekseni."

      "Ihme ja kumma!"

      "Mitä sanotte siitä?"

      "Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko maailmassa."

      "No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."

      "Tunnen kyllä kiusausta."

      "Tehkää kuten minä."

      "En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri ikävystyisinkin hirmuisesti…"

      "Joutavia! Koettakaahan aluksi!"

      "Miten siis menetteletkään?"

      "Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"

      "Olen kylläkin."

      "Erityiseen tapaan?"

      "Niin, säännöllisin väliajoin."

      "Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"

      "Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa? Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"

      "Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, – olen kuin ruumis ilman sielua."

      "No, sen todettuamme siis jatkakaamme."

      "Minä aikoina minä katoan?"

      "Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."

      "Ja kauanko viivyn?"

      "Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."

      "Mitä olette luullut minun hommailevan?"

      "Liikkuvan liikeasioissa."

      "Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?.."

      "Hyvin tyytyväiseltä."

      "Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?.."

СКАЧАТЬ