Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ palvelukseenne."

      Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä niin kauan kuin nahkani oli ehjä.

      Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain, että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä, ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan, ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon, sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä. Teach hallitsi – jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei ole minkäänlaista järjestystä – synnyttämänsä pelon avulla, ja minä huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen tuntenut Ranskan päärejä – vieläpä ylämaan päällikköjäkin – , joiden itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää, Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle ja väittää, ettei mitään – eipä edes henkeään – kannata voittaa tai puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.

      Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken, mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.

      "Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.

      "Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.

      Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata hänelle mitään apua.

      "Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."

      Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.

      "Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."

      Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi omin käsin mustan lipun.

      Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa sotalaivaa."

      Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa. Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat uskomattoman nopeasti Saaran käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.

      Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti! helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi, raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.

      Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän. "Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa, varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet merimiehet, oli hyvin harjaantunut.

      "Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi, että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa ymmärtänyt.

      Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.

      "Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja! Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä СКАЧАТЬ