Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ oli vallattu – se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.

      Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.

      Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.

      Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten Saaraa; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että Saara oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.

      "Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."

      Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."

      "Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."

      Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn Saarankin ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen, raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten epäilyttävään suojaan.

      Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.

      Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja naisten – todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme; oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme; laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin säännöttömään elämään.

      Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni, Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme kanoottiin.

      Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt, rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset. Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä, milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä, heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja. Tavan takaa СКАЧАТЬ