Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo, missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli) kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.

      Toisinaan minusta tuntuu, että mr. Henry teki hullusti ollessaan niin kärsivällinen, mutta on muistettava, että hänen avioliittonsa oli säälin hedelmä, ja että hän sellaisilla ehdoilla oli ottanut vaimonsa. Muistan hänen kerran kertoneen, että hän oli löytänyt miehen, joka osasi asettaa uuden ruudun värilliseen lasiin, seikka, joka tietysti oli yksinomaan hänen huolehdittavansa, koska hän johti kaikkia talon käytännöllisiä toimia. Mutta niille, jotka ihannoivat masteria, oli tuo väritön ruutu kuin pyhäinjäännös, joten rouva, heti kun kuuli asiasta, lennähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

      "Antakaa olla!" huudahti hän.

      "Paljonhan minä jo olen antanut olla", vastasi mr. Henry, katkerammin kuin milloinkaan ennen olin kuullut.

      Silloin ryhtyi vanha parooni välittäjäksi, silitteli ja sovitteli tapansa mukaan, ja kun päivällinen oli syöty, oli kaikki näennäisesti unohdettu. Mutta ruuan jälkeen, kun parooni ja rouva vanhaan tapaan olivat asettuneet takan luo, näimme me miten rouva nojasi päätänsä hänen polveensa ja itki. Mr. Henry jutteli kanssani jostain talousasiasta – hän ei koskaan osannut puhua juuri muusta kuin taloudesta, eikä hän ollut mikään huvittava seuramies; mutta tuona päivänä hän jutteli melkein herkeämättä ja vaikka hän kerta kerran perään vilkaisi takan luo ja korotti ja hiljensi ääntänsä, ei hän siltä puheessaan pysähtynyt. Mitään uutta ruutua ei asetettu, ja tätä minä luulen hänen pitäneen suurena tappiona. Jos hän ei ehkä ollutkaan kyllin ylpeä, niin oli hän varmaan kyllin hyvänluontoinen. Rouva osoitti hänelle alentuvaisuutta, joka olisi minun turhamaisuudelleni ollut syövyttävää myrkkyä, jos hän olisi ollut minun vaimoni; mutta hän otti sen vastaan suosiona. Rouva piti häntä kolmen askelen päässä, unohti hänet, muisti sitten ja puhutteli kuten lasta. Palvelukset hän otti kylmän ystävällisesti vastaan, nuhteli häntä, punaisena ja purren huultansa, aivan kuin häveten toisen vuoksi; huomaamattaan hän voi komentaa miestään katseellaan, toisinaan taas pyytää häneltä mitä tavallisinta avuliaisuutta, aivan kuin jotain erinomaista suosionosoitusta. Ja kaikkeen tähän parooni vastasi mitä suurimmalla huomaavaisuudella; hän rakasti, kuten sanotaan, sitä maatakin, jota vaimonsa astui, ja rakkaus loisti hänen silmistään kirkkaana kuin lamppu. Kun miss Katarinan piti tulla maailmaan, ei hän tyytynyt pysymään poissa vuoteen luota. Siellä hän istui (kuten sain tietää) kalman kalpeana ja otsa hiessä. Nenäliinan hän oli kädessään rutistanut kokoon, niin ettei se ollut pyssynluotia suurempi. Hän ei voinut myöskään pitkään aikaan katsella miss Katarinaa, ja luulenpa ettei hän koskaan ollut oikein isä hänelle, josta syystä häntä kovasti moitittiinkin.

      Sellainen oli asiain tila perheessä huhtikuun 7 päivän tienoilla 1749, jolloin sattui ensimmäinen siitä tapausten sarjasta, joka oli musertava monta sydäntä ja särkevä monta elämää.

      Tuona päivänä minä istuin huoneessani vähää ennen illallisaikaa, kun John Paul kysymättä tempasi oven auki ja ilmoitti alhaalla olevan jonkun, joka halusi puhutella hovimestaria (arvonimeni hän lausui pilkallisesti).

      Minä kysyin, millainen mies siellä oli ja mikä hänen nimensä; mutta silloin selvisi vain, miksi John oli niin kiukkuinen, sillä ilmeni, että vieras halusi sanoa nimensä vain minulle. Tämä loukkasi syvästi John Paulia, ovenvartijaa.

      "Hyvä on", sanoin hymyillen, "saadaanpa nähdä mitä hän tahtoo."

      Etehisessä seisoi pitkä, kovin huonoihin vaatteisiin puettu mies, yllään merimiestakki, aivan kuin olisi hän vast'ikään noussut maihin, kuten asia todella olikin. Lähellä häntä seisoi Macconocchie, joka pisti kielensä pihalle ja asetti kätensä leuan alle, kuten vähämielinen tekee oikein tuumiessaan. Vieras oli vetänyt viitan kasvoilleen ja näytti arkailevan. Niin pian kuin hän näki minun tulevan, astui hän nopeasti ja hymyillen minua kohti.

      "Hyvä mies", sanoi hän, "pyydän tuhannesti anteeksi, että teitä häiritsen, mutta asiani ovat perin hullulla tolalla. Tuolla on eräs koipeliini, jonka minä kyllä tunnen, ja mikä pahempaa, luulen hänen puolestaan tuntevan minut. Koska te olette tämän talon väkeä ja teille on uskottu varsin vastuunalainen asema (sentähden minä uskalsinkin pyytää teitä tavata), niin varmaankin kuulutte kunniallisten puolueeseen?"

      "Joka tapauksessa voitte olla varma", vastasin minä, "että kaikki, jotka siihen puolueeseen kuuluvat, ovat täydessä turvassa Durrisdeerissa."

      "Sitähän minäkin, mies hyvä", sanoi hän. "Nähkääs, minut jätti juuri äsken tuonne rantaan eräs varsin kunniallinen mies, jonka nimeä en voi muistaa. Hän odottaa minua huomisaamuun asti, mikä seikka voi olla jossakin määrin vaarallinen hänelle, ja puhuakseni suoraan, mahdollisesti minullekin. Minä olen niin usein pelastanut henkeni, herra – minä olen unohtanut teidän suuresti kunnioitettavan nimenne – että tuntuisi ilkeältä nyt lopuksikin se menettää. Ja tuo koipeliini, jonka luulen tavanneeni Carlislen luona…"

      "Macconocchie on kyllä luotettava huomiseen asti", vastasin minä.

      "Se ilahduttaa minua suuresti", sanoi vieras. "Ei näet sovi kieltää, että minun nimelläni on huono kaiku täällä Skotlannissa. Sivistyneeltä mieheltä, kuten te, en tietysti tahdo mitään salata, ja teidän luvallanne kuiskaan sen hyvin hiljaa. Nimeni on Francis Burke – majuri Francis Burke – ja olen tullut tänne mitä suurimman vaaran alaisena tapaamaan herrasväkeänne – jos sallitte minun käyttää sellaista nimitystä; ulkoasustanne ja olemuksestanne päättäen ei olisi luullut teillä mitään herrasväkeä olevankaan. Ja jos nyt olette hyvä ja teette minulle sen suuren palveluksen, että ilmoitatte heille tuloni, voitte samalla kertoa, että minulla on mukanani kirjeitä, joitten lukeminen varmaan on heitä ilahduttava."

      Majuri Francis Burke oli yksi niitä, jotka suuressa määrin olivat vahingoittaneet prinssin asiaa ja joita skotlantilaiset vihasivat kapinan kestäessä, ja minä johduin heti ajattelemaan kuinka Ballantraen master kaikkien ihmeeksi oli heidän puolueeseensa liittynyt. Samassa syntyi sielussani voimallinen aavistus siitä, mitä oli odotettavissa.

      "Olkaa hyvä ja astukaa tänne", sanoin minä ja avasin erään huoneen oven, "minä ilmoitan paroonille."

      "Toden totta, varsin ystävällistä teiltä, mr. mikä olikaan nimenne", sanoi majuri.

      Hitain askelin minä kuljin halliin. Siellä he olivat kaikin – vanha parooni paikallaan, rouva ikkunan luona työssä, mr. Henry taas tapansa mukaan kävelemässä edestakaisin huoneen toisessa СКАЧАТЬ