Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ oli pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa, esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi. Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa. Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista, joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti juttuamaan uudessa kodissani.

      Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni kolmannelle sijalle.

      Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa, että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin, istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä näköala yli lahdelman ja – pitkin metsäistä vuorijonoa – yli koko leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa. Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän hymyillen puoleeni.

      "Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle alttiiksi."

      Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen, että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin.

      "Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä laskuihimme."

      Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä, vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan.

      Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr. Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin – "tuon rakkaan poikansa" – kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta, milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella, ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen.

      Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan murista. "Master – piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja jumalatonta sadattelua – piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi. Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi. Kysykää John Paulilta, – hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?" hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä.

      Vanha parooni oli aina ystävällinen mr. Henryä kohtaan; joskus hän osotti kiitollisuuttansakin hänelle varsin somalla tavalla, saattoi taputtaa häntä olkapäälle ja sanoa: "Minulla on tässä kunnon poika!" Ja kiitollisuutta hän varmaan tunsi; olihan hän järkevä ja oikeamielinen mies. Mutta luulen myöskin, ettei hän muuta eikä enempää tuntenut, ja tiedän varmaan mr. Henrynkin niin uskoneen. Hänen rakkautensa suuntautui kokonaan kuolleeseen poikaan. Tällä en tahdo sanoa hänen usein päästäneen tätä tunnettaan ilmoille: minun nähteni se tapahtui yhden ainoan СКАЧАТЬ