Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      Jokseenkin pitkän ajan kuluttua tuli muuan yksinään. Se oli kolmastoista. Se oli yksin, ja se oli niin vanha, että oli aivan harmaa, eikä hänellä ollut ainoatakaan mustaa juovaa ruumiissaan. Hän ei näyttänyt oikein voivan käyttää toista siipeään ja lensi surkean huonosti ja vinosti, niin että melkein hipoi maata. Smirre ei ainoastaan tehnyt korkeaa hyppäystä hänen jälkeensä, vaan seurasi häntä juosten ja hyppien järvelle saakka, mutta ei hän tälläkään kerralla saanut mitään palkkaa vaivoistaan.

      Kun neljästoista hanhi tuli, hän näytti hyvin kauniilta, sentähden että hän oli valkoinen, ja tumma metsä välkkyi valkealle, kun hän heilutti suuria siipiään. Kun Smirre näki hänet, hän ponnisti kaikki voimansa ja hyppäsi puoliväliin oksakattoa, mutta valkoinen meni ohi yhtä vahingoittumattomana kuin muutkin.

      Nyt oli vähän aikaa hiljaista pyökkien alla. Näytti siltä kuin koko hanhiparvi olisi mennyt ohi.

      Yht'äkkiä Smirre muisti vankinsa ja katsahti nuoreen pyökkipuuhun. Hän ei ollut joutanut häntä ajattelemaan sen jälkeen kun oli keksinyt ensimmäisen hanhen. Niinkuin oli odotettavissa, oli poika mennyt tiposen tiehensä.

      Mutta Smirrellä ei ollut aikaa ajatella peukaloista, sillä nyt tuli ensimmäinen hanhi takaisin järveltä ja lensi niinkuin ennenkin hiljaa eteenpäin oksakaton alla. Huonosta onnestaan huolimatta Smirre oli iloinen, että hanhi tuli takaisin, ja hyökkäsi hänen jälkeensä pitkään hypähtäen. Mutta hänellä oli ollut liian kiire, eikä hän ollut ehtinyt laskea laukkaansa, vaan sattui syrjään hanhesta.

      Tämän hanhen jälkeen tuli vielä yksi ja sitten kolmas, neljäs, viides, kunnes kierros päättyi vanhaan jäänharmaaseen ja suureen valkoiseen. Ne lensivät kaikki hiljaa ja matalalla. Juuri liidellessään Smirre ketun yli ne laskeutuivat aivan kuin olisivat kutsuneet häntä heitä ottamaan. Ja Smirre ajoi heitä ja teki hyppyjä, jotka olivat monta metriä korkeita, mutta ei kyennyt saamaan heistä ainoatakaan kynsiinsä.

      Tämä oli kauhein päivä Smirren elämässä. Hanhet lensivät lentämistään hänen päänsä päällitse, tulivat ja menivät, tulivat ja menivät. Suuria ihania hanhia, jotka olivat syöneet itsensä lihaviksi Saksan pelloilla ja aroilla, leijaili koko päivän metsän läpi niin lähitse häntä, että hän monta kertaa kosketti heitä, mutta ei saanut tyydyttää nälkäänsä ainoallakaan heistä.

      Talvi oli tuskin mennyt, ja Smirre muisti päiviä ja öitä, jolloin hänen oli täytynyt harhailla toimettomana, sillä ei ollut mitään riistaa pyydettävänä, kun muuttolinnut olivat poissa ja rotat piileksivät jäätyneen maanpinnan alla ja kanat oli salvattu huoneisiin. Mutta talven pitkä nälkä oli ollut helpompi kestää kuin tämän päivän pettymys.

      Smirre ei ollut enää nuori kettu. Hänellä oli monta kertaa ollut koirat kintereillään ja hän oli kuullut kuulain vinkuvan korvissaan. Hän oli maannut piilossa syvällä pesässään, kun mäyräkoirat olivat olleet käytävissä hänet löytämäisillään. Mutta kaikki hätä, minkä Smirre oli tuntenut ajon aikana, ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän tunsi joka kerta kun hänen ei onnistunut saada kiinni villihanhea.

      Aamulla leikin alkaessa oli Smirre ollut niin korea, että hanhet hämmästyivät hänet nähdessään. Smirre rakasti komeutta ja hänen turkkinsa oli kiiltävän punainen, rinta valkoinen, nenä musta ja häntä tuuhea kuin töyhtö. Kauneinta oli Smirressä kuitenkin hänen liikkeittensä joustavuus ja hänen silmiensä loisto. Mutta kun tuli tämän päivän ilta, riippui Smirren turkki takkuisena, hän oli hiestä likomärkä, silmät olivat sameat, kieli roikkui pitkällä hänen läähättävästä kurkustaan ja suusta valui vaahtoa.

      Koko iltapäivän oli Smirre niin uupunut, että houraili. Hän näki vain lentäviä hanhia silmissään. Hän teki hyppäyksiä auringon kuvajaisia vastaan, joita näki maassa, ja muuatta nokkosperhosta kohti, joka liian varhain oli päässyt kotelostaan.

      Villihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko päivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan menehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät, että hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa jälkeen.

      Vasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan voimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he lakkasivat häntä pilkkaamasta.

      "Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka Kebnekaiselaiseen kiinni", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen sanottuaan he jättivät hänet rauhaan.

      III VILLILINTUJEN ELÄMÄÄ

      Övedsklosterin luona

      Tiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p: nä.

      Ensimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli aivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt, kuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista surua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja semmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja kurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä järjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut juuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin horroksissa.

      Myöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka päivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti, mutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät olleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko viikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi tänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä pohjoisempana.

      Mikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen ja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun jälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana Lappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin arkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan. Suuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän auttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.

      Poika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli Övedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven itäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine, kivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja paviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha leikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia, vesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden reunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.

      Kun villihanhet lensivät herraskartanon yli aamulla ani varhain, ei siellä vielä ollut ketään liikkeellä. Otettuaan siitä tarkan selon he laskeutuivat koirankoppia kohti ja huusivat: "Mikä koppipahanen se tuo on? Mikä koppipahanen se tuo on?"

      Heti tuli kahlekoira ulos kopista, ja vihoissaan ja raivoissaan se haukkui ilmaan.

      "Sanotteko tätä kopiksi, te maankulkijat? Ettekö näe, että tämä on korkea kivilinna? Ettekö näe, kuinka kauniit seinät tässä on, ettekö näe, kuinka monta ikkunaa ja kuinka monta suurta porttia ja kuinka komea pengermä, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe taloa, ettekö näe puutarhaa, ettekö kasvihuoneita, ettekö marmorikuvia? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe puistoa, jossa on sekä pyökkimetsää että pähkinäpensaita ja lehtoniittyjä ja tammilehtoja ja kuusimetsää ja eläintarha, joka on täynnä СКАЧАТЬ