Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ puhui hanhikukon kanssa, oli hyvin vanha. Koko höyhenpuku oli jäänharmaa ilman mustia juovia. Pää oli suurempi, sääret olivat paksummat ja jalat kuluneemmat kuin kenenkään muun. Höyhenet olivat kankeat, hartiat ryhmyiset ja kaula hieno. Kaikki se oli iän työtä. Silmiin vain ei ollut ikä mitään vaikuttanut. Ne loistivat kirkkaammin, ikään kuin nuorekkaammin kuin kenenkään muun.

      Hän kääntyi nyt ylpeästi hanhikukon puoleen. "Tiedä nyt, hanhikukko, että minä olen Akka Kebnekaiselainen ja että se, joka lentää lähinnä minua, oikealla puolellani, on Yksi Vassijaurelainen, ja se joka lentää vasemmalla puolellani, on Kaksi Nuoljalainen. Tiedä myöskin, että toinen oikean puolen hanhi on Kolme Sarjektjakkolainen ja toinen vasemmanpuolen hanhi Neljä Suappavaaralainen, ja heidän takanaan lentävät Viisi, joka on kotoisin Oviksfjällenistä, ja Kuusi, Sjangelista. Ja tiedä, että nämä, samoin kuin ne kuusi hanhea, jotka lentävät viimeisinä, kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella, ovat tunturihanhien parasta sukua. Älä sinä pidä meitä maankulkijoina, jotka liittyvät kenen seuraan tahansa, äläkä sinä luule, että annamme kenenkään semmoisen nukkua kanssamme, joka ei tahdo sanoa, mistä suvusta hän on lähtöisin."

      Kun Akka, johtajahanhi, näin puhui, astui poika äkkiä esiin. Häntä oli surettanut, että hanhikukko, joka vastasi niin reippaasti omasta puolestaan, antoi niin vältteleviä vastauksia, kun oli hänestä kysymys. "En tahdo pitää salassa kuka olen", hän sanoi. "Nimeni on Niilo Holgerinpoika ja minä olen mäkitupalaisen poika, ja aina tähän päivään asti olen minä ollut ihminen, mutta tänään aamupäivällä – ."

      Edemmäksi poika ei päässyt, sillä ei kukaan häntä enää kuullut. Tuskin hän oli sanonut olevansa ihminen, kun johtajahanhi peräytyi kolme askelta taaksepäin ja muut vielä enemmän. Ja he ojensivat kaulansa häntä kohti ja sähisivät äkäisesti…

      "Tuota olen epäillyt aina siitä alkaen, kun näin sinut ensin tässä rannalla", sanoi Akka. "Ja nyt mene pian tiehesi! Me emme kärsi ihmisiä seurassamme."

      "Eihän toki liene mahdollista, että te villihanhet voisitte pelätä tuommoista, joka on noin pieni", sanoi hanhikukko. "Huomenna hän varmaan lähtee kotiinsa, mutta yötä antanette hänen toki olla kanssanne. Ei kukaan meistä voi vastata siitä, että annamme tuommoisen raukan viettää yönsä yksin kärppien ja kettujen uhkaamana."

      Villihanhi tuli nyt lähemmäksi, mutta näkyi selvään, että hänen oli vaikea voittaa pelkoaan. "Minua on opetettu pelkäämään kaikkea, mikä ihmisen nimeä kantaa, olkoon sitten suurta tai pientä", hän sanoi. "Mutta jos sinä, hanhikukko, vastaat tämän puolesta, ettei hän tee meille mitään pahaa, niin jääköön hän sitten yöksi luoksemme. Mutta minä pelkään, että yösijamme ei miellytä sinua eikä häntä, sillä me aiomme asettua nukkumaan tuolle irtonaiselle jäälle." Akka kyllä ajatteli, että tuo alkaisi arveluttaa hanhikukkoa. Mutta tämä ei ollut millänsäkään. "Te olette viisaita, kun ymmärrätte valita niin turvallisen nukkumapaikan", hän sanoi.

      "Mutta sinä vastaat siitä, että hän huomenna lähtee kotiinsa." – "Silloin täytyy minunkin jättää teidät", sanoi hanhikukko. "Olen luvannut olla häntä jättämättä." – "On omassa vallassasi lentää minne tahdot", sanoi johtajahanhi.

      Sen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi jään yli, ja villihanhet seurasivat häntä toinen toisensa perästä.

      Poikaa suretti, että hänen Lapin-matkastaan ei voisi tulla mitään, ja sitten häntä pelotti kylmä yösija. "Tämä käy yhä pahemmaksi, hanhikukko", hän sanoi. "Ensiksikin me palellumme kuoliaiksi jäällä."

      Mutta hanhikukko oli hyvällä tuulella. "Ei hätää mitään", hän sanoi. "Keräähän nyt pian kokoon pehkuja ja ruohoa niin paljon kuin jaksat kantaa."

      Kun pojan syli oli täynnä kuivaa ruohoa, tarttui hanhikukko häntä kaulukseen, nosti hänet ylös ja lensi jäälle, jossa villihanhet jo nukkuivat nokka siiven alla.

      "Levitä ruoho jäälle, että minulla on jotakin, jonka päällä voin seisoa enkä jäädy kiinni. Auta sinä minua, niin minä autan sinua", sanoi hanhikukko.

      Poika teki niin, ja niin pian kuin hän oli valmis, tarttui hanhi häntä vielä kerran kaulukseen ja pisti hänet siipensä alle. "Siinä sinulla pitäisi olla hyvä ja lämmin nukkua", hän sanoi ja painoi siivellään, ettei poika liukuisi alas.

      Poika oli niin untuvain peitossa, ettei voinut vastata, mutta lämmin ja hyvä hänen oli maata, ja väsynyt hän oli ja tuossa tuokiossa hän nukkui.

      Yö

      On vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole vähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää niin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt niin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella Övedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä metsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei ollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti jäälle.

      Kun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että kynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät siivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän heittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea siipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.

      Mutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän mukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että hanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt siihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta levottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran juoksevan pois jään yli hanhi suussa.

      Poika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli kyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: "Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo itseäsi!" – "Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä", ajatteli poika ja syöksyi eteenpäin.

      Villihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien läiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. "Aikooko tuo naskali ottaa minut ketulta?" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa olikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin hauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.

      "Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan", ajatteli hanhi.

      Mutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja reiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui siitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi nähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos olisi ollut päivä.

      Smirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki ylös rantatörmää, huusi poika: "Pane alas hanhi, sen rakkari!" Smirre ei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan kiihdytti yhä kulkuaan.

      Kettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika seurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään vaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti villihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi kernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän arvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.

      Kerta toisensa perästä hän huusi tuolle koiralle, saadakseen hänet päästämään irti saaliinsa. "Mikä koira sinä olet, joka et häpeä varastaa kokonaista hanhea?" hän sanoi. "Pane se hetikohta СКАЧАТЬ