Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

      Mutta pian hän tuli tienristeykseen, ja tässä lienevät lapset eronneet, sillä siitä lähti jälkiä kahdelle taholle. Nyt poika taas joutui surusta epätoivoon.

      Mutta samassa hän näki kanervamättäällä pienen valkoisen höyhenen. Hän ymmärsi heti, että hanhi oli heittänyt sen tiepuoleen näyttääkseen hänelle, mihin suuntaan häntä oli kannettu, ja poika jatkoi kulkuaan. Hän seurasi sitten lapsia halki koko metsän. Martti hanhikukkoa hän ei nähnyt, mutta missä hän vain olisi voinut erehtyä tiestä, siinä oli valkoinen höyhen johtamassa häntä oikeaan.

      Poika kulki urhoollisesti, vaikka nuo höyhenet veivät häntä yhä vaarallisemmille teille. Ne veivät hänet pois metsästä, jossa hänellä kuitenkin oli ollut hiukan suojaa, yli muutamain peltojen ja viimein läpi herraskartanon puistokujan. Käytävän päässä näkyi punaisesta tiilestä tehtyjä päätyjä ja torneja; ne oli koristettu valkoisilla reunoilla ja koristeilla, ja poika ymmärsi, että se oli herraskartano. "Varmaankin ovat lapset kantaneet hanhen herraskartanoon", hän ajatteli, "ja myyneet sen sinne. Ja jos niin on, niin minä kai saatan kääntyä takaisin, sillä silloin on Martti hanhikukko jo teurastettu. Voi minua raukkaa, millaisia ystäviä minulla on: milloin tahansa ne saattavat joutua teurastettaviksi ja syötäviksi!" Mutta hän ei voinut tyytyä saamatta täyttä selkoa, ja hän juoksi eteenpäin yhä innokkaammin. Oli toki onni, ettei häntä vastaan tullut ainoatakaan ihmistä. Hän sai juosta suoraan eteenpäin tarvitsematta piiloutua.

      Herraskartano, johon hän tuli, oli komea vanhanaikainen rakennus, ja siinä oli neljä huoneriviä, jotka ympäröivät linnanpihaa. Voi kyllä ymmärtää, että poika rakasti hanhikukkoa, sillä hän juoksi aina suurelle pihalle saakka, vaikkei hän mitään pelännyt niin kuin ihmisten käsiin joutumista. Mutta kun hän tuli syvän porttiholvin luo, joka vei linnanpihalle, hän pysähtyi. Edemmäksi hän ei sittenkään uskaltanut, ja hän koetti kiireimmiten miettiä, mitä hänen nyt olisi tehtävä saadakseen selkoa siitä, kuinka hanhikukon oli käynyt.

      Mutta ennen kuin poika oli ehtinyt tehdä mitään päätöstä, hän kuuli askelia takanaan, ja kun hän kääntyi, hän näki ison joukon ihmisiä tulevan käytävää pitkin. Hän pujahti nopeasti vesitynnyrin taakse, joka sattui olemaan porttiholvin luona, ja piiloutui.

      Tulijoita oli parisenkymmentä kansanopiston oppilasta, jotka olivat retkeilemässä. Heillä oli opettaja mukanaan, ja kun he olivat tulleet porttiholvin alle, pyysi opettaja heitä odottamaan sillä aikaa kun hän menisi kysymään, saisivatko he katsella vanhaa Vitskövlen linnaa.

      Oppilailla oli kuuma ja jano, niinkuin he olisivat tehneet pitkän matkan. Yhtä heistä janotti niin, että hän meni vesitynnyrin luo ja kumartui juomaan. Hänen kaulassaan riippui peltinen kasvisäiliö, ja se oli kai tiellä, koska hän nakkasi sen maahan. Silloin sen kansi aukeni, niin että voi nähdä, että siinä oli muutamia kevään kukkia.

      Kasvisäiliö putosi ihan pojan eteen, ja hän älysi heti, että tässä oli mainio tilaisuus päästä linnaan ja saada tietää, minne hanhikukko oli joutunut. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt mitään niin uhkarohkeaa, mutta ei ollut aikaa epäilyihin ja neuvotteluihin. Hän pujahti pian kasvisäiliöön ja piiloutui niin hyvin kuin taisi vuokkojen ja leskenlehtien alle.

      Tuskin hän oli piilossa, kun oppilas otti maasta kasvisäiliönsä, ripusti sen olalleen ja paiskasi kannen kiinni.

      Opettaja palasi nyt takaisin ja sanoi oppilaille, että he olivat saaneet luvan mennä linnaan. Aluksi hän ei kuitenkaan vienyt heitä linnan pihaa edemmäksi. Hän pysähtyi siihen ja alkoi puhua heille tästä vanhasta rakennuksesta.

      Hän muistutti oppilaitaan siitä, että ensimmäiset ihmiset, joita oli asunut tässä maassa, olivat saaneet asua kallioluolissa ja maakuopissa, nahkateltoissa ja risumajoissa ja että oli kulunut pitkä aika ennen kuin he olivat oppineet rakentamaan huoneita puiden rungosta. Ja sitten, kuinka kauan he olivatkaan saaneet tehdä työtä ja ahertaa, ennen kuin he yksihuoneisesta puupirtistä olivat kehittyneet rakentamaan linnaa, jossa oli sata huonetta, niinkuin Vitskövlessä.

      Kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten rakensivat rikkaat ja mahtavat itselleen tämmöisiä linnoja, jatkoi hän sitten. Näkyi kyllä, että Vitskövle oli rakennettu aikana, jolloin sota ja ryövärit tekivät elämän turvattomaksi Skoonessa. Sen ympärillä oli vedellä täytetty vallihauta, jonka yli ennen vanhaan johti nostosilta. Porttiholvin päällä oli vielä tänäkin päivänä vahtitorni, linnan sivuja pitkin kulki vartiokäytäviä ja kulmissa oli lujia torneja, joiden seinät olivat metrin paksuisia. Ei tämä linna kuitenkaan ollut rakennettu kaikkein hurjimpana sota-aikana, vaan oli Jens Bracke, joka sen rakensi, pitänyt huolta siitä, että siitä tuli komea ja siro talo. Jos he saisivat nähdä suuren ja lujatekoisen Glimmingenin kivilinnan, joka oli rakennettu vain miespolvea aikaisemmin, he pian huomaisivat, että Jens Holgerinpoika Ufstrand, joka oli sen rakentaja, ei ollut välittänyt muusta kuin sen suureksi ja lujaksi rakentamisesta, vähääkään välittämättä kauneudesta tai mukavuudesta. Mutta jos he taas näkisivät semmoisia linnoja kuin Marsvinsholm ja Snogeholm ja Övedskloster, jotka olivat syntyneet joitakin vuosisatoja myöhemmin kuin Vitskövle, niin he huomaisivat, että ajat silloin olivat käyneet rauhallisemmiksi, sillä ne herrat, jotka olivat rakentaneet nämä paikat, eivät olleet varustaneet niitä linnoituksilla, vaan olivat yksinomaan koettaneet saada itselleen suuria ja komeita asuntoja.

      Opettaja puhui pitkään ja perusteellisesti, ja alussa oli poika sangen kärsimätön piilossaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin, jota hän ei ollut ennen ymmärtänyt: että näet ensimmäisillä ihmisillä, jotka olivat tässä maassa asuneet, ei ollut paljon parempi olla kuin hänelläkään. Ei ollut heillä asuinsijoja eikä ollut heillä muuta ruokaa kuin mitä voivat löytää metsästä ja järvistä, eikä heidän ollut paljoa helpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä susilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta he olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia, että he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis pitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.

      Lopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli ajatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä kasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi seurata kaikkien huoneiden läpi.

      Siitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja opettamaan.

      Eräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen puhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet. Ensimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva kivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta että tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se oli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää. Siihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet käyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin antoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.

      Opettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina tarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa itselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi mahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja työkaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa panna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.

      Seuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä oli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua entisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti hanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli niin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön СКАЧАТЬ