Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ nähdä kaistalettakaan maata, joka ei kuuluisi tähän koppiin, vou, vou, vou!"

      Kaiken tämän koira sai huudetuksi yhdessä hengenvedossa, ja hanhet lensivät edestakaisin kartanon yllä ja kuuntelivat häntä, kunnes hänen täytyi vetää henkeä, mutta silloin he huusivat: "Mistä sinä noin suutut? Emmehän me kysyneet linnaa, kysyimme vain sinun koirankoppiasi."

      Tämän kaiken poika muisti, sillä se uudistui samalla tavalla joka aamu, niin kauan kuin hanhet viipyivät Vombsjön tienoilla.

      Hän muisti myös villihanhien näinä päivinä eläneen sillä tavalla, että he ensin söivät pari tuntia heinän juurta suurilla vainioilla herraskartanon takana. Sitten he leikkivät jonkin aikaa, ja puolen päivän aikaan he lensivät joelle lepäämään. Iltapäivän he viettivät melkein samalla tavalla. Ensin parin tunnin syönti, sitten leikki ja kylpyjä vedessä jään reunalla auringon laskuun saakka, jolloin he heti asettuivat levolle.

      Mutta mitä hän itse teki sillä aikaa kun hanhet söivät ja leikkivät, sitä hänen oli vaikeampi muistaa. Hän muisti hämärästi harhailleensa Övedsklosterin puistossa ja etsineensä pähkinöitä, joita hänen oli ollut hyvin vaikea löytää. Hän muisti myös, että häntä pelotti olla yksin, ja sentähden hän istui pitkät hetket valkean hanhikukon selässä.

      Oli hän muistavinaan sitäkin, että villihanhet koettivat opettaa hanhikukkoa lentämään, uimaan ja juoksemaan ja tekemään paljon muuta, kuten löytämään tietä, tuntemaan kasveja ja eläimiä, antamaan houkuttelu- ja varoitusääniä.

      Sitten oli hanhikukko koettanut antaa pojalle ainakin niin paljon opistaan, että poika saisi selkoa kaikista vihamiehistä, joita hänen tulisi varoa. Sillä sen hän muistakoon, että hänellä, joka oli niin pieni, oli vihollisia kaikkialla. Kun hän meni metsään, piti hänen varoa kettua ja näätää, kun tuli järven rantaan, tuli hänen muistaa saukkoja; jos hän istui kiviaidalla, älköön unohtako kärppää, joka voi pujahtaa esiin pienimmästäkin kolosta, ja jos hän aikoi panna maata lehtikekoon, tuli hänen ensin tarkastaa, ettei kyykäärme nukkunut talviuntaan samassa keossa. Niin pian kuin tuli aukealle vainiolle, hänen oli pidettävä silmällä haukkaa, joka liiteli pilvissä. Pähkinäpensastossa hän voi joutua kanahaukan saaliiksi, harakoita ja variksia oli kaikkialla, ja heihin ei hänen pitänyt liiaksi luottaa, ja niin pian kuin alkoi hämärtää, hänen oli parasta pitää korvat avoinna ja kuulostaa suuria huuhkaimia, jotka lentävät niin äänettömästi, että voivat päästä ihan lähelle, ennen kuin hän heidät huomaisi.

      Kun poika kuuli, että oli niin paljon niitä, jotka väijyivät hänen henkeään, hän arveli, ettei saisi henkeään pitää. Ei hän juuri niin erittäin pelännyt kuolemaa, mutta ei hän olisi tahtonut tulla syödyksi, ja sentähden hän kysyi hanhikukolta, mitä hän voisi tehdä säilyäkseen petoeläimiltä. Ja hanhikukko oli kysynyt villihanhilta ja nämä olivat vastanneet, että pojan pitäisi koettaa asettua hyvälle kannalle metsien ja vainioiden pikkuväen kanssa, orava- ja jäniskansan, Sirkkujen ja tiaisten ja tikkojen ja kiurujen kanssa. Jos hän pääsisi heidän ystäväkseen, niin he voisivat varottaa häntä vaaroista, hankkia hänelle piilopaikkoja, ja suurimmassa hädässä he voisivat liittyä yhteen häntä puolustamaan.

      Poika ymmärsi nyt, ettei häntä voisi mikään pelastaa, koska pikkueläimet eivät olleet hänelle suosiollisia. Ne näkyivät kaikki karttavan häntä, ja eräänä päivänä, kun hän pyysi Sirleltä, oravalta, pähkinää, sanoi tämä hänelle suoraan vasten silmiä: "Älä sinä ollenkaan odota apua meikäläisiltä. Etkö luule meidän hyvin tietävän, että sinä olet Niilo hanhipoika, joka viime vuonna revit pääskyjen pesiä, särjit kottaraisten pönttöjä, heittelit variksen poikia savikuoppaan, pyydystelit rastaita rihmoilla ja panit oravat häkkiin? Auta vain itseäsi niin hyvin kuin voit ja ole iloinen, ettemme me liity sinua vastaan ja aja sinua takaisin kotiisi."

      Tämä oli semmoinen vastaus, jota poika ennen maailmassa ollessaan Niilo hanhipoika ei olisi jättänyt rankaisematta, mutta nyt hän oli surusta niin tylsistynyt, ettei voinut edes suuttua. Saivat kai olla auttamatta häntä, jos eivät tahtoneet auttaa. Sama se, kuinka hänen kävisi. Eihän hän voinut joutua pahempaankaan kuin se, mikä hänelle jo oli tapahtunut.

      Tästä epätoivon horrostilasta herätti pojan seikkailu, johon hän joutui Vitskövlessä.

      Vitskövle

      Torstaina maaliskuun 24. p: nä.

      Kaksi vuorokautta olivat hanhet saaneet olla rauhassa Smirre ketulta. Mutta kun he torstaiaamuna tulivat vainioille, hän oli heitä väijymässä ja ahdisteli heitä pellolta toiselle, niin etteivät he saaneet lainkaan ruokarauhaa. Kun Akka huomasi, ettei hän aikonut jättää heitä rauhaan, hän teki reippaan päätöksen ja kohosi ilmaan ja lensi parvensa seuraamana useita peninkulmia pois, yli Färin kihlakunnan tasankojen ja Linderödsoosin katajamäkien. He eivät laskeutuneet maahan ennen kuin Vitskövlen seudulla.

      He eivät olleet kaukana Itämerestä, ja pellolla, johon hanhet olivat laskeutuneet, oli maa hiedan sekaista, niinkuin se tavallisesti on meren rannalla. Näytti siltä kuin näillä seuduin olisi ennen ollut liikkuvaa lentohiekkaa, jota oli pitänyt sitoa, sillä useilla tahoilla näkyi istutettuja petäjämetsiä.

      Kun hanhet olivat syöneet vähän aikaa, tuli muutamia lapsia käyden pellon pientarella. Se hanhi, joka seisoi vartioimassa, heittihe heti lentoon läiskyvin siivin, jotta koko parvi kuulisi vaaran uhkaavan. Kaikki muut hanhet lähtivät lentoon, mutta valkoinen käveli rauhallisesti maassa. Nähdessään toisten pakenevan hän nosti päätään ja huusi heidän jälkeensä: "Eihän teidän tarvitse lentää noita pakoon. Nehän ovat vain lapsia."

      Poika istui juuri mättäällä metsän reunassa ja murenteli rikki männyn kerkkää saadakseen käsiinsä siemeniä. Lapset olivat häntä niin lähellä, ettei hän uskaltanut juosta pellon yli valkoisen luo. Hän piilottautui nopeasti suuren kuivan ohdakelehden alle ja päästi samassa varoitushuudon.

      Mutta onnettomuudeksi oli nyt hanhikukko saanut päähänsä, että hänen täytyi joka tilaisuudessa villihanhille näyttää olevansa heitä rohkeampi, eikä hän nyt tahtonut ottaa varoitusta varteen. Pojan sanomattomaksi kauhuksi hän yhä vain käveli pellolla eikä edes katsonut, minne lapset menivät.

      Lapset kääntyivät kuitenkin tieltä, oikaisivat pellon yli ja lähestyivät hanhikukkoa. Kun tämä vihdoinkin nosti päänsä, he olivat häntä ihan lähellä, ja nyt hän hämmästyi ja sekaantui niin, että unohti osaavansa lentää ja lähti pakenemaan juosten. Lapset seurasivat perässä, ajoivat hänet ojaan ja ottivat hänet siinä kiinni. Muuan suuri poika pisti hänet kainaloonsa ja kantoi hänet pois.

      Kaiken tämän Peukaloinen näki piilotellessaan ohdakkeen lehden alla, ja ensi innossaan hän aikoi juosta lasten perään ja ottaa heiltä hanhen. Mutta sitten hän muisti, kuinka pieni ja voimaton hän oli, ja hän heittihe sen sijaan mättäälle pitkäkseen ja itki.

      Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi häntä: "Peukaloinen, tule ja auta minua! Peukaloinen, tule ja auta minua!" Mutta tämän kuullessaan poika alkoi nauraa epätoivoissaan. Hänpä vasta oli mies ketään auttamaan, hän. Ei, nyt hän ymmärsi heti, että hanhikukko oli mennyttä kalua.

      Hän ei ollut tiennyt ennen kuin nyt vasta, kuinka paljon hän rakasti hanhikukkoa. Suru siitä, että hän nyt oli kadottanut ystävänsä, oli niin suuri, että se sai hänet voittamaan suuren velttoutensa ja välinpitämättömyytensä, ja hän hyppäsi yht'äkkiä ylös ja alkoi juosta lasten jälkeen. "Enhän minä voi auttaa hanhikukkoa", hän ajatteli, "mutta minä tahdon ainakin nähdä, mitä ne sille tekevät."

      Lapset olivat hyvän matkaa edellä, mutta pojan oli helppo pitää СКАЧАТЬ