Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kuin hanhikukko jättäisi saaren, mutta harmaa hanhi ei kyennyt vieläkään lentämään tai kävelemään. Hän oli siitä hyvin huolissaan, mutta hanhikukko lohdutti häntä sanoen, etteivät he lähtisi täältä vielä moneen päivään. Ja viimein hän sanoi sairaalle hyvää yötä ja lupasi tulla seuraavana päivänä takaisin.

      Poika antoi hanhikukon mennä, ja niin pian kuin tämä oli poissa, hän hiipi vuorostaan kivirauniolle. Hän oli suuttunut siitä, että häntä oli narrattu, ja nyt hän aikoi näyttää tuolle harmaalle hanhelle, että hanhikukko oli hänen omaisuuttaan. Tämän täytyisi viedä hänet Lappiin, eikä voisi tulla kysymykseenkään, että se saisi jäädä tuota harmaata hoitamaan, mutta kun hän nyt tarkasteli lähempää tuota nuorta hanhea, niin hän ymmärsi sekä sen, miksi hanhikukko oli kantanut hänelle ruokaa kahtena päivänä, että senkin, miksi hän ei ollut tahtonut ilmoittaa häntä auttaneensa. Harmaalla oli mitä kaunein pieni pää, höyhenpuku oli kuin pehmoista silkkiä, ja silmät olivat lempeät ja rukoilevat.

      Kun hän näki pojan, hän tahtoi juosta tiehensä. Mutta vasen siipi oli sijoiltaan ja laahusti maata pitkin, niin että se esti kaikki hänen liikkeensä.

      "Ei sinun tarvitse minua pelätä", poika sanoi eikä näyttänyt ollenkaan niin vihaiselta kuin miltä oli aikonut näyttää. "Minä olen Peukaloinen, Martti hanhikukon matkatoveri", hän jatkoi. Ja sitten hän jäi seisomaan eikä tiennyt mitä sanoa.

      Eläimissä voi olla välistä jotakin, joka aiheuttaa, että ihmetellen kysymme itseltämme, mitä olentoja ne oikeastaan ovat. Meitä melkein pelottaa, että kun eivät vain olisi muuttuneita ihmisiä. Jotakin semmoista oli harmaassa hanhessa. Niin pian kuin Peukaloinen sanoi, kuka hän oli, taivutti hanhi kaulaansa ja kumarsi päätään hyvin viehättävästi hänen edessään ja sanoi äänellä, joka oli niin kaunis, että poika tuskin saattoi uskoa häntä hanheksi: "Olen hyvin iloinen, että olet tullut minua auttamaan. Valkoinen hanhikukko on sanonut minulle, ettei ole toista niin viisasta ja hyvää kuin sinä."

      Hän sanoi sen niin arvokkaalla tavalla, että poikaa oikein ujostutti. "Tuo ei nyt voine olla mikään hanhi", hän ajatteli. "Se on varmaankin loihdittu prinsessa."

      Hän tahtoi hirveän mielellään auttaa häntä ja pisti pienet kätensä höyhenien alle ja tunnusteli siipiluuta. Luu ei ollut poikki, mutta nivelessä oli jotakin hullusti. Hän sai pistetyksi sormensa tyhjään nivelreikään. "Ole varuillasi nyt", hän sanoi ja puristi lujasti siipiluuta ja sovitti sen siihen, missä sen oli oltava. Hän teki sen oikein reippaasti ja hyvin siihen nähden ettei ollut ennen semmoista koettanut, mutta se lienee koskenut kovin kipeästi, sillä hanhiparka päästi pitkän surkean parahduksen ja sitten se vaipui kivirauniolle kivien keskeen antamatta itsestään vähintäkään elonmerkkiä.

      Poika pelästyi kauheasti. Hän oli vain tahtonut auttaa toista, ja nyt tämä kuoli. Poika loikkasi kivirauniolta ja juoksi tiehensä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi tappanut ihmisen.

      Seuraavana aamuna oli ilma kirkas ja sumuton, ja Akka sanoi, että nyt olisi jatkettava matkaa. Kaikki muut olivat taipuvaisia lähtemään, mutta valkoinen hanhikukko teki vastaväitteitä. Poika ymmärsi kyllä, ettei hanhikukko tahtonut jättää harmaata hanhea. Mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan, vaan lähti.

      Poika hyppäsi valkoisen hanhen selkään, ja tämä seurasi laumaa, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti. Poika oli vain hyvillään siitä, että pääsi pois saarelta. Hänellä oli omantunnon vaivoja harmaan hanhen tähden, eikä hän tahtonut sanoa hanhikukolle, kuinka oli käynyt, kun hän oli koettanut sitä parantaa. Olisi kai parasta, ettei Martti hanhikukko koskaan saisi sitä tietää, hän ajatteli. Samalla hän ihmetteli kuitenkin, että valkoisella oli sydäntä jättää harmaa hanhi.

      Mutta yht'äkkiä hanhikukko kääntyi. Kun hän ajatteli nuorta hanhineitoa, niin hän ei voinutkaan lähteä. Käyköön Lapinmatkan kuinka tahansa. Hän ei voinut seurata muita, kun tiesi että se raukka makasi siellä yksin ja sairaana ja kuolisi nälkään.

      Muutamia kertoja siipiä räpäytettyään hän oli kiviraunion luona. Mutta hanhineitoa ei ollutkaan kivien välissä. "Hieno-Höyhen, Hieno-Höyhen! Missä olet?" kysyi hanhikukko.

      "Kettu on kyllä ollut täällä ja ottanut hänet", ajatteli poika. Mutta samassa hän kuuli kauniin äänen vastaavan hanhikukolle: "Olen täällä, hanhikukko, olen täällä. Olen vain kylpenyt aamukylpyni." Ja ylös vedestä tuli pieni harmaahanhi aivan terveenä ja ehjänä ja kertoi, että Peukaloinen oli vetänyt hänen siipensä sijoilleen ja että kaikki oli vallan mainiosti ja että hän oli valmis seuraamaan heitä.

      Vesipisarat kimmeltelivät kuin helmet hänen silkinhohtavissa höyhenissään, ja Peukaloinen ajatteli taas, että se oli kuin olikin oikea pieni prinsessa.

      XII

      SUURI PERHONEN

      Keskiviikkona huhtikuun 6. p: nä.

      Hanhet lensivät suuntana se pitkä saari, joka näkyi selvästi heidän allansa. Pojan mieli oli iloinen ja keveä heidän kulkiessaan. Hän oli nyt yhtä tyytyväinen kuin edellisenä päivänä oli ollut synkkä ja alakuloinen harhaillessaan alhaalla saarella ja etsiessään hanhikukkoa.

      Hän huomasi nyt, että saaren sisäosa oli kaljua ylänköä, jonka rantoja pitkin oli leveä kaistale hyvää ja hedelmällistä maata, ja hän alkoi ymmärtää, mikä oli sen tarkoituksena, jota hän oli kuullut edellisenä iltana.

      Hän oli näet juuri istunut ja levännyt erään tuulimyllyn luona, joita oli sangen monta ylängöllä, kun pari lammaspaimenta oli tullut koirat kupeellaan ja suuri lammaskarja perässään. Poika ei ollut pelästynyt, sillä hän oli istunut myllyn rappujen alla. Mutta sitten oli sattunut niin, että paimenet olivat istuutuneet samoille rappusille, eikä pojan ollut silloin auttanut muu kuin pysyä hiljaa.

      Toinen paimenista oli nuori ja sen näköinen kuin ihmiset yleensä ovat, mutta toinen oli vanha ja merkillisen näköinen. Ruumis oli suuri ja ryhmyinen, mutta pää oli pieni ja kasvojen piirteet olivat pehmeät ja lempeät. Pää ja ruumis eivät näyttäneet tahtovan ollenkaan sopia yhteen.

      Hetken aikaa hän istui äänettömänä ja tuijotti sumuun tavattoman uupuneesti katsellen. Sitten hän alkoi puhua toverinsa kanssa. Tämä otti silloin pussistaan leipää ja juustoa ja alkoi syödä. Hän vastasi tuskin mitään, mutta kuunteli sen sijaan hyvin tarkkaavasti, aivan niinkuin olisi ajatellut: "Saatanpahan suoda sinulle sen ilon, että annan sinun soittaa suutasi vähän aikaa."

      "Nyt minä kerron sinulle jotakin, Erik", sanoi vanha paimen. "Olen miettinyt, että ennen vanhaan, kun sekä ihmiset että eläimet olivat suurikokoisempia kuin nyt, kasvoivat myöskin perhoset aivan kauhean suuriksi. Ja kerran oli perhonen, joka oli monta peninkulmaa pitkä ja jonka siivet olivat leveät kuin järvet. Nuo siivet olivat siniset ja hopeanhohtavat ja niin koreat, että kun perhonen oli lentelemässä, seisoivat kaikki muut eläimet ja tuijottivat hänen jälkeensä.

      "Sillä oli tietysti se vika, että se oli liian suuri. Siivet eivät tahtoneet sitä kannattaa. Mutta sen olisi kuitenkin käynyt hyvin, jos sillä olisi ollut älyä pysyä maan kohdalla. Mutta sillä ei ollut sitä älyä, vaan se lähti lentämään yli Itämeren. Eikä se päässytkään pitkälle, ennen kuin myrsky tuli sitä vastaan ja alkoi repiä sen siipiä. Ja kai arvaat, kuinka kävi, kun Itämeren myrsky pääsi retuuttamaan hauraita perhon siipiä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin ne olivat pois temmatut ja pois pyörretyt, ja silloin perhoparka tietysti putosi mereen. Aluksi sitä laineet heittelivät sinne tänne, mutta sitten se ajautui muutamille kiviriutoille Smoolannin ulkopuolelle. Ja siihen se jäi.

      "Nyt ajattelen minä niin, СКАЧАТЬ