Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ villijoutsenia läheltä. Hänen onnistuikin päästä aivan heidän luokseen.

      Poika ei ollut ainoa, joka oli kuullut joutsenien äänen. Sekä villihanhia että harmaahanhia ja sorsia ja kuikkia uiskenteli riuttojen välissä ja asettui piiriin joutsenlauman ympärille heihin tuijottamaan. Joutsenet pullistivat höyheniään ja kohottivat kaulojaan korkealle ilmaan. Välistä joku heistä ui hanhen tai kuikan tai telkän luo ja sanoi jotakin. Ja silloin näytti siltä kuin puhuteltu tuskin olisi uskaltanut nostaa nokkaansa vastatakseen.

      Mutta sitten oli siinä muuan pikkukuikka, musta koiranleuka, joka ei enää jaksanut nähdä kaikkea tätä juhlallisuutta. Hän sukelsi yht'äkkiä vedenpinnan alle. Samassa kirkaisi yksi joutsenista ja ui pakoon niin nopeasti, että vesi takana kuohui. Sitten se pysähtyi ja alkoi uudelleen näyttää majesteettiselta. Mutta sitten kirkaisi toinen samalla tavalla kuin ensimmäinen ja sitten kirkaisi kolmas.

      Nyt ei pikkukuikka enää jaksanut pysyä veden alla, vaan näyttäytyi sen pinnalla ja oli pieni ja musta ja pahankurisen näköinen. Joutsenet hyökkäsivät häntä kohti, mutta nähdessään, millainen pieni raukka se oli, he kääntyivät samassa, niinkuin olisivat olleet mielestään liian hyviä ruvetakseen tuommoisen kanssa rettelöimään. Mutta pikkukuikka sukelsi uudelleen ja nipisti heitä jalkoihin. Se koski varmaankin kipeästi ja pahinta oli, etteivät joutsenet voineet ylläpitää arvokkuuttaan. Yht'äkkiä he tekivät päätöksensä. He alkoivat piestä ilmaa siivillään, niin että kumisi, liukuivat pitkän aikaa niinkuin juosten veden pinnalla, saivat vihdoin ilmaa siipiinsä ja kohosivat lentoon.

      Heidän lähdettyään syntyi suuri kaipuu ja ne, jotka äsken olivat nauraneet pikkukuikan tempuille, toruivat nyt häntä hänen hävyttömyydestään.

      Poika kulki nyt taas maalle päin. Siellä hän asettui katselemaan viklojen karkeloita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, ne olivat kuin hyvin, hyvin pieniä kurkia, niillä oli samanlaiset pienet ruumiit kuin näillä, korkeat jalat, pitkät kaulat ja keveät, keijuvat liikkeet, mutta ne eivät olleet harmaita, vaan ruskeita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, jossa aallot niitä huuhtelivat. Niin pian kuin aalto tulvahti rantaan, juoksi koko rivi taaksepäin. Mutta kun aalto imeytyi takaisin, seurasivat he mukana. Ja sitä iloaan he pitivät tuntikausia.

      Kauneimmat kaikista linnuista olivat ristisorsat. He olivat kyllä sukua tavallisille sorsille, sillä heillä oli samoin kuin niilläkin raskas matala ruumis, leveä nokka ja uimajalat, mutta he olivat paljon komeammin koristetut. Höyhenpuku oli valkoinen, mutta kaulan ympärillä oli heillä keltainen ja musta nauha, siipipeili kimalteli vihreänä, punaisena ja mustana, siipien kärjet olivat mustat ja pää oli mustanvihreä ja välkkyi kuin silkki.

      Niin pian kuin joku heistä näyttäytyi rannalla, sanoivat muut linnut: "Katsokaapa tuota. Kylläpä se osaa ryysytellä itseään." – "Jos ne eivät olisi niin koreita, ei niiden tarvitsisi kaivaa pesiään maahan, vaan ne voisivat maata näkyvissä niinkuin muutkin", sanoi ruskea heinäsorsa. "Koettakoon kuinka paljon tahansa, niin se ei voi tulla koskaan miltään näyttämään, semmoinen nenä kuin sillä on", sanoi harmaahanhi. Ja se olikin totta. Ristisorsilla oli iso kuhmu nenän juuressa, se pilasi niiden ulkonäön.

      Rannan ulkopuolella lentelivät lokit ja tiirat edestakaisin vettä pitkin ja kalastivat. "Mitä kaloja te pyydätte?" kysyi muuan villihanhi. "Kituspiikkejä. Öölannin kituspiikkiä. Se on paras kala maailmassa. Tahdotko maistaa?" sanoi muuan lokki, ja lensi hanhea vastaan suu täynnä noita pieniä kaloja ja tahtoi antaa niitä hänelle. "Hyi kaikkiakin! Luuletko sinä, että minä tahdon syödä tuommoista moskaa?" sanoi villihanhi.

      Seuraavana aamuna oli yhtä sumuista. Villihanhet käyskentelivät niityllä ja söivät, mutta poika oli mennyt rantaan kokoamaan raakkuja. Niitä oli siellä viljalti, ja kun hän ajatteli, että hän huomenna ehkä olisi semmoisessa paikassa, jossa ei voisi saada minkäänlaista ruokaa, niin hän päätti koettaa tehdä pienen pussin, jonka voisi täyttää raakuilla. Hän löysi niityltä vanhaa saraheinää, joka oli sitkeää ja lujaa, ja siitä hän alkoi palmikoida itselleen konttia. Siitä riitti hänelle työtä moneksi tunniksi, mutta hän olikin oikein tyytyväinen, kun kontti oli valmis.

      Puolenpäivän aikaan kaikki villihanhet tulivat juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt valkoista hanhikukkoa. "En, en minä ole ollut hänen kanssaan", sanoi poika. – "Hän oli meidän kanssamme vielä aivan äsken", sanoi Akka, "mutta nyt emme enää tiedä, missä hän on."

      Poika hypähti pystyyn ja pelästyi kovasti. Hän kysyi, oliko näkynyt kettua tai kotkaa, vai oliko joku ihminen huomattu läheisyydessä. Mutta ei kukaan ollut huomannut mitään vaarallista. Hanhikukko oli ehkä vain eksynyt sumussa.

      Mutta pojasta oli yhtä suuri onnettomuus, olipa hanhikukko kadonnut tavalla millä tahansa, ja hän lähti heti etsimään häntä. Sumu suojeli häntä niin, että hän voi juosta kenenkään huomaamatta mihin tahtoi, mutta se esti myöskin häntä näkemästä. Hän juoksi eteläänpäin rannikkoa pitkin aina majakalle ja usvakanuunan luo saakka saaren äärimmäiseen niemeen. Kaikkialla vilisi lintuja, mutta valkoista hanhikukkoa ei vain näkynyt. Hän uskaltautui aina Ottenbyn kartanoon saakka, ja hän tutki jok'ainoan vanhan onton tammen Ottenbyn lehdossa, mutta ei löytänyt jälkeäkään hanhikukosta.

      Hän etsi siksi kunnes alkoi hämärtää. Silloin hänen täytyi palata itäiselle rannalle. Hän astui raskain askelin ja oli kauhean synkkänä. Mihin hän joutuisikaan, jos ei hanhikukkoa löytyisi? Ilman häntä hän ei mitenkään voisi tulla toimeen.

      Mutta kun hän asteli lammasniittyä myöten, niin mikä se oli tuo suuri valkoinen, joka tuli häntä vastaan sumun keskitse. Kas, sehän oli hanhikukko! Hän oli aivan vahingoittumaton ja hyvin iloissaan siitä, että oli osunut toisten luo. Sumu oli pannut hänen päänsä niin pyörälle, sanoi hän, että hän oli kiertänyt koko päivän tuota suurta niittyä. Poika kietaisi iloissaan kätensä hänen kaulaansa ja pyysi häntä olemaan varuillaan eikä menemään muiden näkyvistä. Ja hanhikukko lupasi, ettei hän enää koskaan tekisi niin. Ei koskaan!

      Mutta seuraavana päivänä, kun poika käveli rannalla ja etsi raakkuja, tulivat hanhet juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt hanhikukkoa.

      Ei, hän ei ollut nähnyt. No niin, silloin oli hanhikukko taaskin poissa! Hän oli varmaankin eksynyt sumussa niinkuin edellisenäkin päivänä.

      Poika juoksi pois suuresti hädissään ja alkoi etsiä. Hän löysi paikan, jossa Ottenbyn muuri oli sortunut, niin että hän kykeni kiipeämään sen yli. Sitten hän kierteli sekä alhaalla rannalla, joka vähitellen leveni ja tuli niin suureksi, että siellä oli sijaa sekä pelloille että niityille ja talonpoikaistaloille – että käyskenteli ylhäällä tasaisella ylängöllä, joka muodosti saaren keskustan, jossa ei ollut muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja jossa kasvipeite oli niin ohut, että valkoinen kalkkivuori paistoi sen alta.

      Mutta hanhikukkoa hän ei löytänyt, ja kun alkoi illastaa ja pojan täytyi palata rantaan, ei hän voinut muuta luulla, kuin että matkatoveri oli hävinnyt. Hän oli niin alakuloinen, ettei tiennyt mihin ryhtyisi.

      Hän oli jo päässyt muurin yli, kun kuuli kiven rapisevan vieressään. Kääntyessään katsomaan mitä se oli, hän luuli erottavansa jotakin, joka liikkui aivan muurin vieressä olevassa rauniossa. Hän hiipi lähemmäksi ja näki silloin valkoisen hanhikukon tulevan vaivalloisesti vaeltaen ylös kivirauniota, suussaan useita pitkiä juurikaistaleita. Hanhikukko ei nähnyt poikaa eikä tämäkään huutanut hänelle, vaan ajatteli, että oli syytä ottaa selkoa siitä, mitä varten hanhikukko tällä tavalla katosi kerta toisensa perästä.

      Pian hän saikin tietää syyn. Ylhäällä rauniolla makasi nuori harmaa hanhi, joka huusi ilosta hanhikukon tullessa. Poika hiipi lähemmäksi, niin että kuuli mitä СКАЧАТЬ