Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      Hän lakkasi puhumasta, vaikeni odottaakseen vastausta, ja toinen nyökäytti hänelle päätään. "Kerro sinä vain, että saan kuulla, mihin oikein pyrit", sanoi hän.

      "Ja huomaa nyt, Erik, että tämä Öölanti, jossa sinä ja minä elämme, ei ole mitään muuta kuin se vanha perhosen ruumis. Kun vain vähän ajattelee, niin huomaa, että saari on perhonen. Pohjoisessa näkyy kaitainen eturuumis ja pyöreä pää, ja etelässä näkyy takaruumis, joka alussa levenee ja sitten kapenee terävään kärkeen."

      Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi toveriaan, ikään kuin vähän huolissaan siitä, mitä tämä sanoisi tästä väitteestä. Mutta nuori mies jatkoi syöntiään kaikessa rauhassa ja nyökäytti hänelle päätään merkiksi, että hän jatkaisi.

      "Niin pian kuin perhonen oli muuttunut kalkkikivikallioksi, tuli siemeniä lentäen ilmojen halki, ja ne tahtoivat ruveta siihen juurtumaan. Mutta niiden oli vaikea saada jalansijaa kaljulla ja sileällä vuorella. Kesti kauan, ennen kuin siinä rupesi kasvamaan muuta kuin saraheinää. Sitten tulivat ahonata ja orjantappura. Mutta ei vielä tänäkään päivänä ole täällä ylängöllä niin paljon kasvillisuutta, että se peittäisi kokonaan vuoren, vaan vuori pistää esiin siellä ja täällä. Eikä kukaan voi ajatella täällä kyntämistä, kun maan kamara on niin ohut.

      "Mutta jos sinä nyt myönnät, että ylänkö on muodostunut perhosen ruumiista, niin on sinulla kai oikeus kysyä, mistä on tullut se maa, joka on alhaalla rannoilla."

      "Niin, siinäpä se on", sanoi se joka söi. "Sen minä tahtoisin tietää."

      "Niin, sinun tulee muistaa, että Öölanti on maannut meressä sangen monta vuotta, ja sinä aikana on kaikki semmoinen, joka ajelehtii aaltojen mukana: lieko, hiekka, raakut, kerääntynyt sen ympärille ja jäänyt siihen. Ja sitten on kiviä ja soraa rapissut alas sekä itäiseltä että läntiseltä rinteeltä. Sillä tavalla on saari saanut leveät rannat, joilla voi kasvaa viljaa ja kukkia ja puita."

      "Täällä ylhäällä kovalla perhosen selällä käy ainoastaan lampaita ja lehmiä ja pikkuhevosia, täällä asuu vain riekkoja ja kuireja, eikä täällä ole mitään muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja muutamia kivimajoja, joihin me paimenet kömmimme säätä pitämään. Mutta alhaalla rannalla on suuria talonpoikaiskyliä ja kirkkoja ja pappiloita ja kalastajakyliä ja kokonainen kaupunki."

      Hän katseli kysyvästi toiseen. Tämä oli herennyt syömästä ja sitoi kiinni ruokasäkkinsä suuta. "Minä vain tuumin, että mitä sinä oikein tarkoitat", hän sanoi.

      "Niin, katsos, minä vain tahtoisin tietää yhden asian", sanoi paimen madaltaen ääntään, niin että hän melkein kuiskasi, ja katseli sumuun pienillä silmillään, jotka näkyivät uupuneen tähystäessään kaikkea sitä, jota ei ole olemassa, "minä tahtoisin vain tietää, eivätkö talonpojat, jotka asuvat tuolla rannalla, tai kalastajat, jotka pyytävät silakoita merestä, tai Borgholmin kauppiaat tai kylpyvieraat, jotka tulevat tänne joka kesä, tai matkustajat, jotka käyskentelevät Borgholmin linnan raunioilla, tai metsästäjät, jotka syksyllä tulevat tänne ja ampuvat peltopyitä, tai taiteilijat, jotka istuvat täällä ylängöllä ja maalaavat lampaita ja tuulimyllyjä – minä tahtoisin tietää, ymmärtääkö kukaan heistä, että tämä saari on ollut perhonen, joka on lennellyt ympäri suurin, kiiltävin siivin."

      "Kyllä kai", sanoi nuori paimen yht'äkkiä, "kyllä kai sen olisi pitänyt selvitä jollekulle heistä, jotka ovat jonakin iltana istuneet ylängön reunalla ja kuulleet satakielen laulavan lehdossa allaan ja katselleet Kalmarin salmelle päin, ettei tämä saari ole voinut syntyä samalla tavoin kuin kaikki muut saaret."

      "Tahtoisin kysyä", jatkoi vanhus, "eikö ainoakaan ole toivonut voivansa antaa tuulimyllyille niin suuria siipiä, että ne ulottuisivat aina taivaaseen asti, niin suuria, että ne voisivat nostaa koko saaren ylös merestä ja antaa sen lentää niinkuin perhosen perhosten joukossa."

      "Saattaa olla, että puheessasi on jotakin perää", sanoi nuori, "sillä kesäöinä, kun taivas kaareilee korkeana ja avonaisena meren yllä, on minusta väliin tuntunut, kuin se tahtoisi kohottautua merestä ja lentää tiehensä."

      Mutta kun vanha vihdoinkin oli saanut nuoren puhumaan, ei hän häntä paljoakaan kuunnellut. "Minä tahtoisin tietää", hän sanoi vielä matalammalla äänellä, "voiko kukaan selittää, miksi täällä ylängöllä asuu suuri ikävä ja kaipuu. Minä olen tuntenut sitä elämäni jok'ainoa päivä ja luulen, että se pureutuu jok'ainoan rintaan, jonka täytyy täällä kulkea. Mutta minä tahtoisin tietää, eikö kukaan ole ymmärtänyt, että kaikki se kaipuu tulee siitä, että koko saari on perhonen, joka ikävöi siipiään."

      XIII

      LILLA KARLSÖN SAARI

      Myrsky

      Perjantaina huhtikuun 8. p: nä.

      Villihanhet olivat olleet yötä Öölannin pohjoisimmassa niemessä ja olivat nyt matkalla mannermaalle. Tuuli aika kovasti etelästä yli Kalmarin salmen, niin että he olivat kantautuneet pohjoista kohti. He lähenivät kuitenkin hyvää vauhtia maata. Mutta kun he lähenivät ensimmäisiä kareja, he kuulivat kovan kohahduksen, niinkuin joukko nopealentoisia lintuja olisi tullut lentäen vastaan, ja vesi heidän allansa kävi yht'äkkiä aivan mustaksi. Akka pysähdytti siipensä niin pian, että hän melkein seisoi paikoillaan ilmassa. Sitten hän laskeutui alas päästäkseen meren pintaan. Mutta ennen kuin hanhet olivat ehtineet vedenpintaan, ennätti länsimyrsky heidän luokseen. Jo ajoi se edellään tomupilviä, suolavaahtoa ja pikkulintuja, nyt tempaisi se mukaansa villihanhetkin, heitti heidät nurin ja lakaisi heidät merelle.

      Siitä tuli kauhean kova myrsky. Villihanhet koettivat kääntyä kerta toisensa perästä, mutta eivät voineet; he ajautuivat Itämerelle. Myrsky oli heittänyt heidät jo Öölannin ohi ja edessä oli vain autiota ja tyhjää merta. He eivät voineet muuta tehdä kuin mennä myötätuuleen.

      Kun Akka huomasi, etteivät he voineet kääntyä, hän arveli, että oli tarpeetonta antaa myrskyn ajaa heitä yli koko Itämeren. Hän laskeutui sentähden veteen. Aaltoilu oli jo ankara ja kasvoi joka hetki. Aallot vyöryivät merenvihreinä ja vaahtopäisinä.

      Toinen kohosi aina korkeammalle kuin toinen. Oli niinkuin ne olisivat kilpailleet siitä, kuka voisi nousta ylemmäksi, kuka vaahdota vihaisimmin. Mutta villihanhet eivät pelänneet aaltoilua; se näkyi päinvastoin tuottavan heille suurta huvia. He eivät uuvuttaneet itseään uimisella, vaan antoivat huuhdella itseään ylös aaltojen harjalle ja alas aaltojen väliin, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin lapsilla keinussa. Heidän oli vähän aikaa oikein hyvä olla. Heidän ainoa huolensa oli, etteivät hajaantuisi. Maalinturaukat, jotka kantautuivat ohi myrskyssä, huusivat kateellisina: "Hätäkös teidän, kun osaatte uida!"

      Mutta kaikesta huolimatta vaara väijyi villihanhia. Ensiksikin keinuminen teki heidät ihan kauhean unisiksi. Alinomaa teki heidän mielensä kääntää pää taapäin ja pistää nokka siiven alle ja nukkua. Mutta ei mikään ollut vaarallisempaa kuin tällä tavoin uneen vaipuminen ja Akka huusi yhtä mittaa: "Älkää nukkuko, villihanhet! Joka nukkuu, joutuu pois parvesta. Joka joutuu pois parvesta, on hukassa."

      Huolimatta kaikista ponnistuksistaan vastustaa unta nukkui heistä toinen toisensa perästä ja itse Akkakin oli vähällä vaipua uneen, kun hän yht'äkkiä näki jotakin pyöreää ja tummaa kohoavan laineen harjalla. "Hylkeitä! Hylkeitä! Hylkeitä!" huusi Akka voimakkaalla, kimeällä äänellä ja kohosi ilmaan paukkuvin siivin. Se tapahtuikin viime hetkessä. Ennen kuin viimeinen villihanhi oli ehtinyt ylös vedestä, olivat hylkeet jo niin lähellä, että СКАЧАТЬ