Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kernaasti henkemme hänen tähtensä." – "Koska hän on teille niin rakas", sanoi Smirre, "niin lupaan minä, että hän on oleva ensimmäinen teistä, jolle minä kostan."

      Akka ei enää vastannut, mutta kun Smirre oli päästänyt vielä pari ulvahdusta, oli kaikki hiljaa. Poika valvoi yhä, ja nyt valvottivat häntä Akan ketulle sanomat sanat. Ei koskaan hän ollut uskonut saavansa kuulla jotakin niin suurta, kuin että joku tahtoi uskaltaa elämänsä hänen tähtensä. Siitä pitäen ei enää voitu sanoa Niilo Holgerinpojalle, ettei hän ketään rakastanut.

      IX

      KARLSKRONA

      Lauantaina huhtikuun 2. p: nä.

      Oli kuutamoilta Karlskronassa. Ilma oli kaunis ja tyyni, mutta edellisenä päivänä oli myrskynnyt ja satanut ja ihmiset kai luulivat, että pahaa ilmaa kesti yhä, koska tuskin ainoakaan heistä oli uskaltautunut kadulle.

      Kaupungin ollessa näin autiona tulivat Akka ja villihanhet lentäen Vämmön ja Pantarholmin saarien yli Karlskronaa kohti. He olivat liikkeellä myöhään illalla etsiäkseen itselleen varmaa turvallista makuupaikkaa ulkosaaristosta. Maissa he eivät voineet yöpyä, koska Smirre kettu heitä häiritsi mihin he laskeutuivatkin.

      Kun nyt poika ratsasti korkealla ilmassa ja katseli merta ja saaristoa, oli hänestä kaikki kummallisen kamalaa ja aavemaista. Taivas ei enää ollut sininen, vaan se kaareutui hänen yllään kuin vihreästä lasista tehty holvi. Meri oli maidon valkea. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vyöryivät hopeaharjuisina valkoiset pienet laineet. Keskellä tätä valkoista olivat monennäköiset saaristosaaret aivan nokimustat. Olivatpa ne suuria tai pieniä, olivatpa ne tasaisia kuin niityt tai täynnä kallioita, he näyttivät yhtä mustilta. Jopa talot, kirkot ja myllytkin, jotka muuten tavallisesti ovat valkoisia tai punaisia, näkyivät nyt mustina vihreää taivasta vasten. Pojasta tuntui kuin maa hänen allaan olisi ollut lumottu ja kuin hän olisi tullut toiseen maailmaan.

      Hän ajatteli, että tänä yönä hän pysyy reippaana eikä pelkää, mutta sitten hän sai nähdä jotakin, joka oikein pelotti häntä. Se oli korkea kalliosaari, joka oli suurten kulmikkaiden möhkäleiden peitossa, ja mustien möhkäleiden välitse loisti kirkkaasti kiiltäviä kultapilkkuja. Hän ei voinut olla ajattelematta Maglestenin kiveä Trolle-Ljungbyssä, jonka haltijat välistä nostavat korkeille kultapilareille, ja hän mietiskeli, oliko tämä ehkä jotakin samanlaista.

      Mutta nuo kivet ja tuo kulta olisivat vielä menneet mukiin, ellei vesi saaren ympärillä olisi ollut täynnä suuria meren kummituksia. Ne näyttivät valaskaloilta ja haikaloilta ja muilta suurilta merieläimiltä, mutta poika ymmärsi, että meren kummitukset olivat kokoontuneet saaren ympärille ja aikoivat kiivetä saareen taistellakseen siinä asuvia maan kummituksia vastaan, Ja maalla olevat kyllä olivat peloissaan, sillä hän näki, kuinka suuri jättiläinen seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja kohotti kätensä kuin epätoivoissaan kaikesta siitä onnettomuudesta, joka tulisi kohtaamaan häntä ja hänen saartaan.

      Poika säikähti aika tavalla huomatessaan, että Akka alkoi laskeutua juuri tähän saareen. "Älkäähän toki! Emme kai me sinne laskeudu?" hän sanoi.

      Mutta hanhet vain laskeutuivat, ja nyt poika hämmästyi aika tavalla huomatessaan silmäinsä pettäneen. Ruskeat, suuret kivimöhkäleet olivatkin vain taloja. Koko saari olikin kaupunki, ja kiiltävät kultapilkut olivat lyhtyjä ja valaistuja ikkunarivejä. Jättiläinen, joka seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja ojensi käsiään ilmaan, oli kirkko, jossa oli kaksi litteää tornia, ja kaikki nuo meren kummitukset ja eläimet, joita hän oli luullut näkevänsä, olivat veneitä ja laivoja kaikenmoisia, jotka olivat ankkurissa saaren ympärillä. Sillä puolen saarta, joka oli mantereen puolella, oli enimmäkseen soutu- ja purjeveneitä ja pieniä saaristolaivoja, mutta toisella puolella, joka oli merelle päin, oli panssaroituja sotalaivoja, joista toiset olivat leveitä ja joilla oli äärettömän paksut, taaksepäin nojautuvat savutorvet, mutta toiset ohuita ja kaitaisia ja niin rakennettuja, että voisivat liukua veden läpi kuin kalat.

      Mikähän kaupunki tämä mahtanee olla? Niin, sen sai poika selville nähtyään nuo monet sotalaivat. Hän oli ollut kiinnostunut laivoista kaiken ikänsä, vaikkei hänellä ollutkaan ollut tekemistä muiden kuin semmoisten veneiden kanssa, joita oli purjehdituttanut maantien ojassa. Hän tiesi hyvin, että kaupunki, jossa oli niin monta sotalaivaa, ei voinut olla mikään muu kuin Karlskrona.

      Pojan äidinisä oli ollut vanha laivaston matruusi ja niin kauan kuin hän oli elänyt, hän oli joka päivä kertonut Karlskronasta, merestä ja kaikesta muusta, mitä tuossa kaupungissa oli nähtävänä. Täällä tunsi poika olevansa aivan kuin kotonaan, ja hän ilostui, kun nyt saisi nähdä kaiken sen, mistä oli kuullut niin paljon puhuttavan.

      Hän ennätti nähdä vain vilahduksen niistä torneista ja linnoituksista, jotka sulkivat sataman suun, ja monista telakan rakennuksista, sillä nyt laskeutui Akka toiselle kirkon litteistä torneista. Se oli kyllä turvallinen paikka niille, jotka tahtoivat päästä kettua pakoon, ja poika alkoi arvella, eikö hän ehkä uskaltaisi hiipiä hanhikukon siiven alle täksi yhdeksi yöksi. Niin, sen hän varmaankin tekisi, ja olisipa makeaa saada nukkuakin kerran hiukkasen. Päivän valossa hän sitten koettaisi nähdä vähän enemmän telakasta ja laivoista.

      Pojasta tuntui itsestäänkin vähän kummalliselta, ettei hän voinut pysyä paikoillaan ja siirtää laivojen näkemistä tuonnemmaksi. Hän ei varmaankaan ollut nukkunut viittä minuuttia enempää, kun hän jo livahti pois siiven alta ja laskeutui ukkosen johdinta ja vesirännejä myöten maahan asti.

      Hän seisoi pian suurella torilla, joka oli kirkon edessä. Se oli laskettu mukulakivillä, ja hänen oli yhtä vaikeata siinä kävellä kuin ihmisten mättäisellä niityllä. Semmoisten, jotka asuvat erämaassa ja kaukana maaseudulla, on aina vähän vaikea olla jouduttuaan kaupunkiin, jossa talot seisovat suorina ja kankeina ja kadut ovat aukinaiset, niin että kuka tahansa voi nähdä sen, joka siellä kävelee. Ja kun suurista ihmisistä tuntuu siltä, niin voihan ymmärtää, että mahtoi tuntua vielä pahemmalta semmoisesta, joka oli niin pieni kuin Peukaloinen. Kun hän seisoi suurella Karlskronan torilla ja katseli Saksankirkkoa ja Raatihuonetta ja isoa kirkkoa, josta juuri oli laskeutunut alas, niin hän ei osannut muuta kuin toivoa, että olisi jälleen tornissa hanhien luona.

      Oli onni, että kadut olivat ihan autiot. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, jos ei lukenut ihmiseksi kuvapatsasta, joka seisoi siinä korkealla jalustalla. Poika katseli kauan patsasta ja pohdiskeli, mikä mahtoi olla tuo suuri, järeä mies, jolla oli kolmikulmainen lakki, pitkä takki, polvihousut ja suuret kengät. Hänellä oli kädessä pitkä keppi ja hän näytti osaavan sitä käyttääkin, sillä hänellä oli kauhean ankarat kasvot, koukkunenä ja ruma suu. "Mitä on tuolla pitkähuulella täällä tekemistä?" sanoi poika viimein. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseään niin pieneksi ja surkeaksi kuin tuona iltana. Hän koetti rohkaista mieltään ja sanoa reippaan sanan. Sitten ei hän enää ajatellut koko patsasta, vaan kääntyi leveälle kadulle, joka vei merelle päin.

      Mutta ei ollut poika kulkenut pitkältä, kun hän kuuli, että hänen takanaan tultiin. Hänen takanaan kulki joku, joka polki kivikatuun raskain jaloin ja iski maahan rautapääkepillä. Kuulosti siltä kuin itse se suuri pronssimies, joka seisoi ylhäällä torilla, olisi lähtenyt liikkeelle.

      Juostessaan katua poika kuunteli askeleita ja yhä varmemmaksi hän tuli siitä, että se oli pronssimies. Maa vavahteli ja rakennukset tutisivat. Ei varmaankaan kukaan muu voinut kävellä niin raskaasti, ja poikaa alkoi pelottaa, kun hän ajatteli, mitä äsken juuri oli sanonut hänelle. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsoakseen, oliko se todella hän.

      "Hän on ehkä vain huvikseen kävelemässä", ajatteli poika. "Ei kai se nyt voi olla minulle vihainen СКАЧАТЬ