Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ tuomien ja orapihlajien ja leppien ja pihlajien ja pajujen peitossa, eikä voi olla juuri hauskempaa kuin kauniina kesäpäivänä soutaa pitkin tuota mustaa jokea ja katsella kaikkea tuota pehmoista ja vihreää, joka on takertunut kiinni vuoren seiniin.

      Mutta nyt, kun hanhet ja Smirre tulivat joelle, oli kylmä ja räppeinen kevättalvi, puut olivat paljaat, eikä siellä ollut ketään, joka vähänkin olisi ajatellut, oliko rantaäyräs ruma vai kaunis. Mutta villihanhet olivat hyvin iloissaan siitä, että he tuommoisen jyrkän vuorenrinteen alta olivat löytäneet kaitaisen rantakaistaleen, juuri niin leveän, että he siihen mahtuivat. Heidän edessään kuohui joki, joka näin lumen sulamisen aikana oli virtava ja voimakas, ja heidän takanaan oli alaspääsemätön kallioseinä, ja alasriippuvat oksat suojasivat heitä. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet löytää. Hanhet nukkuivat heti, mutta poika ei saanut unta silmiinsä. Niin pian kuin aurinko oli kadonnut, alkoi häntä pimeä pelottaa ja erämaa kauhistuttaa, ja hän ikävöi ihmisten luo. Kyyröttäessään siinä hanhen siiven alla hän ei voinut mitään nähdä ja kuuli huonosti, ja jos silloin tapahtuisi jotakin hanhikukolle, ei hän voisi häntä auttaa. Ritinää ja ratinaa kuului taaskin joka taholta, ja hän tuli niin levottomaksi, että hänen täytyi kömpiä pois hanhensiiven alta ja istuutua maahan hanhien viereen.

      Smirre seisoi vuoren kukkulalla naama pitkänä ja katseli villihanhia. Hän sydämistyi siinä maatessaan niin, että toivoi kuolemaa villihanhille, vaikkei saisikaan itse syödä heitä. "Tämän takaa-ajon saat sinä heti jättää sikseen", hän sanoi itselleen. "Sinä et voi laskeutua alas tuommoista jyrkännettä, sinä et voi uida noin hurjassa virrassa, eikä vuoren alla ole kaitaisintakaan maakaistaletta, joka veisi heidän nukkumapaikalleen. Nämä hanhet ovat sinua viisaammat. Älä viitsi enää koskaan ajaa heitä takaa."

      Mutta Smirren niinkuin muidenkin kettujen oli vaikea jättää sikseen aloitettua yritystä, ja sentähden hän paneutui pitkäkseen vuoren äärimmäiselle reunalle ja katseli lakkaamatta villihanhia. Heitä katsellessaan hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä he olivat hänelle tehneet. Niin, se oli heidän syynsä, että hänet oli karkotettu Skoonesta ja että hänen oli täytynyt muuttaa köyhään Blekingeen. Hän yllytti siinä maatessaan itseään vihaan niin, että toivoi kuolemaa ja kadotusta hanhille, vaikkei itse saisikaan syödä heitä.

      Kun Smirren harmi oli kohonnut näin korkealle, hän kuuli risahduksen suuresta petäjästä, joka kasvoi häntä lähellä, ja hän näki oravan puittavan alas puusta, näädän ahdistamana. He eivät kumpainenkaan huomanneet Smirreä, ja hän istui hiljaa ja katseli ajoa, joka kulki puusta puuhun. Hän katseli oravaa, joka liikkui puissa niin keveästi kuin lentotaitoinen. Hän katseli näätää, joka ei ollut niin taitava kiipeämään kuin orava, mutta kuitenkin juoksi puiden runkoja myöten ylös ja alas niin keveästi kuin jos ne olisivat olleet tasaisia metsän polkuja. "Jos minä osaisin kiivetä puoleksikaan niin hyvin kuin nuo", kettu ajatteli, "niin eivät nuo tuolla alhaalla saisi kauankaan maata rauhassa."

      Niin pian kuin orava oli saatu kiinni ja ajo päättynyt, meni Smirre näädän luo, mutta pysähtyi parin askelen päähän merkiksi siitä, ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. Hän tervehti näätää hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle onnea saaliin johdosta. Smirre asetti sanansa kauniisti, niinkuin ketut aina tekevät. Näätä sitä vastoin, jonka solakka ruumis, hieno pää, pehmoinen nahka ja vaalean ruskea kaulapilkku saavat sen näyttämään oikealta kauneuden ihmeeltä, on oikeastaan vain raaka metsäläinen, ja hän tuskin vastasi Smirren tervehdykseen. "Se minua vain ihmetyttää", sanoi Smirre, "että semmoinen metsästäjä kuin sinä tyydyt ajamaan oravia, kun on niin paljon parempaa riistaa saatavana." Tässä hän pysähtyi ja odotti vastausta, mutta kun näätä vain irvisti hänelle ihan häpeämättä ja mitään vastaamatta, hän jatkoi: "Onko mahdollista, ettet näe villihanhia, jotka ovat tuolla vuoren seinän alla? Vai etkö ole niin hyvä kiipeämään, että voisit päästä heidän luokseen?"

      Tällä kertaa Smirren ei enää tarvinnut odottaa vastausta. Näätä karkasi häntä vastaan selkä koukussa ja jokainen karva pystyssä. "Oletko nähnyt villihanhia?" sähisi hän. "Missä ne ovat? Sano heti, tai minä puraisen kurkkusi poikki." – "So, so, muistahan toki, että minä olen puolta suurempi kuin sinä, ja ole hiukan kohteliaampi. Enhän minä muuta toivo kuin saadakseni näyttää sinulle villihanhet."

      Samassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja katseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta oksalle, hän ajatteli: "Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin sydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää minua verisestä heräämisestä."

      Mutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan, hän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti korkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät kiireesti lentoon.

      Smirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias tietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan, kunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja pysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan. "Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat varmasti jokeen", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.

      "En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku", sanoi näätä. "Istuin jo miltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä oikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi, hyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin jokeen."

      Näädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.

      Smirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.

      Etsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä hiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi nähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun oli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli matkustanut Itämeren yli.

      Hän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä mutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina Djupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja sitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy ahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi pisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on muutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen asettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään illalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet eivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään erämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja toisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin puisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja jyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa kulkua.

      Täälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa kauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat, että oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä keskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa. Mutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.

      Hanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan istui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.

      Hetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi hanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään saavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti rannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään alkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.

      Näin СКАЧАТЬ