Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Siinä oli monta hirviparia, jotka taistelivat samalla kertaa. He karkasivat toisiaan vastaan suurella voimalla, iskivät kalisten sarvensa yhteen, niin että piikit takertuivat toisiinsa, ja koettivat pakottaa toisiaan taaksepäin. Kanervamättäät repesivät heidän sorkkiensa alla, heidän henkensä savusi, kurkuista tunkeutui kauheata mörinää ja vaahto valui kylkiä pitkin.

      Kaikilla kukkuloilla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun taistelutaitoiset hirvet näin ottelivat. Ja kaikissa eläimissä heräsi uusia tunteita. Jok'ikinen tunsi olevansa rohkea ja voimakas, täynnä palaavia voimia, jotka kevät oli uudelleen synnyttänyt; reipas ja valmis kaikenlaisiin seikkailuihin. He eivät tunteneet mitään vihaa toisiaan kohtaan, mutta kuitenkin kaikitenkin kohosi kaikkialla siipiä, niskahöyheniä nousi, kynsiä hiottiin. Jos hirvet olisivat jatkaneet vielä hetkenkään aikaa, olisi kaikilla tahoilla syntynyt hurja taistelu, sentähden että kaikissa oli syttynyt palava halu näyttää, että hekin olivat eloa täynnä, että talven taintumus oli ohi, että voima kiehui ruumiissa.

      Mutta hirvet herkesivät taistelemasta juuri oikealla hetkellä, ja heti kulki kuiskaus kukkulalta kukkulalle: "Nyt tulevat kurjet."

      Ja niin tulivat nyt nuo harmaat, hämypukuiset linnut töyhtöisin siivin ja punatupsuisin niskoin. Nuo korkeajalkaiset, solakkakaulaiset ja pikkupäiset suuret linnut tulivat liukuen kukkulan rinnettä salaperäisessä huumeessa. Liukuessaan eteenpäin he pyörähtelivät ympäri puoleksi lentäen, puoleksi tanssien. Siivet somasti koholla he liikkuivat käsittämättömän nopeasti. Oli jotakin ihmeellistä ja outoa heidän tanssissaan. Oli niinkuin olisi harmaita varjoja kiitänyt karkelossa, jota silmä tuskin taisi seurata. Oli niinkuin he olisivat oppineet sen usvapilviltä, jotka leijailevat yli autioiden soiden. Se oli kuin loihdittua tuo tanssi, ja kaikki jotka olivat ensi kertaa Kullabergilla ymmärsivät, miksi koko kokous oli saanut nimensä kurkien tanssista. Siinä oli hurjuutta tuossa tanssissa, mutta se tunne, jonka se herätti, oli suloista kaipuuta. Ei kukaan nyt enää ajatellut taistelua. Sen sijaan tahtoivat kaikki, sekä siivekkäät että ne, joilla ei siipiä ollut, kohota äärettömään korkeuteen, yletä yläpuolelle pilvien, etsiä mitä oli siellä kaukana, jättää raskaan ruumiin, joka veti heitä maata kohti, ja leijailla pois taivasten taa.

      Sellaista ikävää siihen, joka on saavuttamatonta, siihen, joka on peitossa tämän elämän takana, tunsivat eläimet ainoastaan kerran vuodessa, ja sen he tunsivat sinä päivänä, jona he katselivat kurkien suurta karkeloa.

      VI

      SADESÄÄSSÄ

      Keskiviikkona maaliskuun 30. p: nä.

      Oli ensimmäinen sadepäivä tämän matkan aikana. Niin kauan kuin villihanhet olivat oleskelleet Vombsjön seuduilla, oli ollut kaunis ilma, mutta samana päivänä, kun he alkoivat matkansa pohjoista kohti, rupesi satamaan ja useita tunteja sai poika istua hanhen selässä läpimärkänä ja vilusta väristen.

      Kun he aamulla lähtivät liikkeelle oli ollut kirkas ja tyyni. Villihanhet olivat lentäneet korkealla ilmassa tasaisesti ja kiirehtimättä, ankarassa järjestyksessä, Akka etunenässä ja muut kahdessa vinossa rivissä hänen takanaan. Heillä ei nyt ollut aikaa huutaa pilkkasanoja maassa oleville eläimille, mutta kun he eivät kuitenkaan voineet pysyä aivan vaiti, he lauloivat alinomaa siipiensä tahdissa tuota tavallista houkutteluhuutoaan: "Miss' olet sa? Tääll' olen ma. Miss' olet sa? Tääll' olen ma."

      Käikki ottivat osaa tähän loputtomaan joikuun, ja he keskeyttivät sen vain silloin tällöin, näyttääkseen valkoiselle hanhelle tien viittoja, joiden mukaan he kulkivat. Merkkinä olivat tällä matkalla Linderödsåsin karut kukkulat, Ovesholmin herraskartano, Kristiansstadin kirkontorni, Bäckaskogin kuninkaan kartano kapealla kannaksella Oppmannasjön ja Ivösjön välillä, ja Ryssbergin jyrkkä rinne.

      Matka oli ollut yksitoikkoinen, ja kun sadepilviä alkoi ilmaantua, se oli pojasta ollut oikein hauskaa vaihtelua. Ennen maailmassa, kun poika oli nähnyt sadepilviä vain alhaalta päin, ei hän ollut niistä muuta ajatellut kuin että ne olivat harmaita ja ikäviä, mutta aivan toista oli olla niiden keskessä ylhäällä. Poika näki selvästi, että pilvet olivat äärettömän isoja kuormavaunuja, jotka kuljettivat taivaalla suunnattoman suuria kuormia: muutamiin niistä oli lastattu valtavia harmaita säkkejä, toisiin tynnyreitä, jotka olivat niin suuria, että niihin saattoi mahtua kokonainen järvi, muutamiin taas ammeita ja pulloja, jotka oli pinottu kauhean korkealle päällekkäin. Ja kun niitä oli ajanut esille niin paljon, että ne täyttivät koko avaruuden, oli niinkuin joku olisi antanut niille merkin, sillä ne alkoivat kaikki yht'aikaa ammeista, tynnöreistä, pulloista ja säkeistä kaataa vettä maahan.

      Samalla kun ensimmäiset kevään sadekuurot ropisivat maahan, pääsi kaikkien pikkulintujen suusta lehdoista ja hakamaista ilohuutoja, niin että koko ilma niitä kaikui, ja poika säpsähti istuessaan hanhikukon selässä. "Nyt saamme sadetta, sade antaa meille kevään, kevät antaa meille kukkia ja vihreitä lehtiä, vihreät lehdet ja kukat antavat meille matoja ja hyönteisiä, madot ja hyönteiset antavat meille ruokaa; hyvä ruoka ja paljon ruokaa on parasta mitä maailmassa on", lauloivat linnut.

      Villihanhetkin tulivat iloisiksi sateesta, joka saapui herättämään kasveja niiden unesta ja lyömään reikiä järvien jääkattoon. He eivät jaksaneet pysyä niin totisina kuin tähän saakka, vaan alkoivat päästellä hauskoja huutoja yli seudun.

      Lentäessään yli suurten perunamaiden, joita oli paljon Kristianstadin tienoilla ja jotka vielä olivat mustalla mullalla, he huusivat:

      "Herätkää ja olkaa hyödyksi! Täällä tulee se, joka teidät herättää.

      Olette jo tarpeeksi laiskotelleet."

      Nähdessään ihmisiä, jotka riensivät kattojen alle sadetta pakoon, he toruivat heitä ja sanoivat: "Minne teillä on semmoinen kiire? Ettekö näe, että teille sataa hapanlimppuja ja reikäleipiä, hapanlimppuja ja reikäleipiä?"

      Suuri, paksu pilvi kulki nopeasti pohjoista kohti ja näytti seuraavan hanhien mukana. He näkyivät kuvittelevan, että he vetivät pilveä perässään, ja kun he juuri nyt huomasivat allansa puutarhoja, he huusivat oikein ylpeinä: "Tässä me tuomme teille vuokkoja, tässä tuomme teille ruusuja, tässä tuomme teille omenankukkia ja kirsimarjan nuppuja, tässä tuomme teille herneitä ja papuja ja nauriita ja kaalia. Ken tahtoo se ottakoon, ken tahtoo se ottakoon."

      Näin oli kuulunut laulu, kun ensimmäiset kuurot putosivat, kun kaikki vielä iloitsivat sateesta. Mutta kun satoi koko iltapäivän, kävivät hanhet kärsimättömiksi ja huusivat janoisille metsille Ivösjön ympärillä: "Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne? Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne?"

      Taivas kävi yhä enemmän tasaisen harmaaksi ja aurinko piilottautui niin hyvin, ettei kukaan voinut aavistaakaan missä se oli. Sade ropisi yhä rankemmin, takoi raskaasti siipiin ja tunkihe öljyttyjen ulkohöyhenien välitse ruumiiseen saakka. Maa peittyi sateen savuun, järvet, vuoret, metsät juoksivat kokoon yhdeksi ainoaksi sekasotkuksi ja tien viitat katosivat näkymättömiin. Matkanteko kävi yhä hitaammin, iloiset huudot vaikenivat, ja pojasta tuntui kylmyys yhä karvaammalta.

      Niin kauan kuin kuljettiin ilmassa, hän oli kuitenkin pysynyt reippaana. Eikä hän vielä iltapäivälläkään ollut antanut mielensä masentua. Oli asetuttu pienen vaivaisen petäjän alle keskelle suurta nevaa, jossa kaikki oli kylmää, jossa muutamat mättäät vielä olivat lumen peitossa ja toiset pistivät esiin vesirapakosta, jossa vielä uiskenteli jääpalasia. Hän oli juoksennellut ympäri hyvällä tuulella ja poiminut karpaloita ja jäätyneitä puolukoita. Mutta sitten tuli ilta ja pimeys putosi alas niin paksuna, etteivät semmoiset silmät kuin pojan voineet nähdä sen läpi, ja erämaa muuttui kamalaksi ja hirmuiseksi. Poika makasi hanhen siiven alla, mutta ei voinut nukkua siksi, että hänen oli СКАЧАТЬ