Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan täällä tulettakin?"

      Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he siirtyivät huoneesta huoneeseen.

      Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja, komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä vartailla laipiossa.

      "Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa laatikkoon."

      Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja hamuili viinipullorivejä.

      Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.

      Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren kääntöpöydän levyjä.

      "Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden otsikossa oli tanssivia jumalattaria.

      "Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle tämän kaiken."

      Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.

      Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.

      "Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi.

      Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.

      Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti palvelijatarta kasvoihin.

      "Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.

      Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään.

      "Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää kotinsa?"

      Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle.

      "Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän. "Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään kavaljeeria."

      "Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar.

      "Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni, tyttö, sillaikaa kun olen poissa."

      Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut, että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa.

      Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi aikeet.

      Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle.

      "Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän. "Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi. Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan, mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua."

      Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli sisään.

      Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.

      Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat vesivirtoina vierineet.

      Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin päästä hän saattaisi joutua takaisin.

      Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.

      Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita suruttomia!

      Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!

      Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli,8 jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, СКАЧАТЬ