Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä on mennyt.

      Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.

      Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!

      Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt kätensä ristiin ja rukoili pääsyä.

      Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.

      Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän tunnottomasti jätetty ulos.

      Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!

      Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.

      Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?

      "Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä värisen. On kauheata täällä ulkona!"

      "Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en koskaan enää tuota sinulle surua!"

      Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei totellut häntä, kukaan ei vastannut.

      Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole ainoatakaan kyyneltä.

      Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.

      "Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat kaikkea pahaa minusta."

      Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.

      Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas on surun valtameren yllä.

      Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia askeleita.

      "Onko se äiti?" kysyi Marianne.

      "On, lapsi."

      "Saanko nyt tulla sisään?"

      "Isä ei laske sinua sisään."

      "Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?"

      "Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?"

      "Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä.

      Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?"

      "Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa sinut, jos tulet sisään."

      "Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua sisään."

      Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi häntä.

      Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli äitiä ja sitten…

      Marianne kuuli jotakin kauheaa – hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta rakennuksesta.

      Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin.

      Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior Sinclaire löi vaimoaan.

      Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin kynnykselle.

      Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan.

      Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa parempana piestyä orjanaista.

      Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen kätensä oveen ja huusi:

      "Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!"

      Sitten meni kaunis Marianne ja СКАЧАТЬ