Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ on mulle, lohdun huolissain saan vesiruukustain."

      Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja ivaten:

      "Miks' viivyt sitten, hurskas mies,

          kesk'yöllä alla kalterin?

          Kai eestäin rukoilet?"

      Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti:

      "Mutt' pois, ah, tulevat kenties! On miekkas' pitkä, näkyvä, ja pyhää virttäs helskeellä säestää kannukset."

      Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin.

      Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu.

      Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa, kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja valloittava.

      Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne kerjäsivät, anelivat.

      Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan ei nähnyt heitä.

      Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan.

      Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei ollut tätä tahtonut.

      Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös.

      Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen uudelleen jyrisi heille.

      Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni kuiskaten:

      "Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa."

      Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden hehku sammui hänen huulilleen.

      "Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella."

      Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet kädet myrskyistä mielihyvää.

      Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei kaikki ollut kuvaelmaa.

      Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.

      Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.

      "Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän.

      "Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.

      "Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!"

      Marianne purskahti nauruun.

      "Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni ei ole suurempi kuin muidenkaan."

      Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei kukaan aavistaisi totuutta.

      "Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?" kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon.

      "Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä."

      Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa.

      "Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta, herra Gösta?"

      "He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme näyttelemistä."

      Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, hänen silmäillessään lattiaa.

      "Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?"

      "Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili Gösta.

      "Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra Gösta on väärässä."

      "Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, että neiti Marianne suutelee?"

      Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, että se tuntui kuin lyönniltä.

      "Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!"

      Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.

      "Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!"

      Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.

      He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. Kukaan ei epäillyt mitään.

      Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.

      Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen tarkoituksen.

      Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä kuolemaakin pahempi.

      Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita kauniita naisia.

      Hän СКАЧАТЬ