Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kauas kuin suinkin pääsivät tuvassa ja änkyttivät jotain sellaista kuin: "Älähän nyt hulluttele mies!"

      Vieras huomasi, että kyllä tässä sentään suhdalla saa henkensä suojelluksi ja häneltä olisi melkein purskahtanut nauru, jos ei olisi ollut niin nälkä. Hän pisti revolverin taskuunsa ja kysyi emännältä josko hän saa ruokaa.

      Emäntä itki.

      "Kun tuolla tavalla rupeatte hulluttelemaan, niin kuka sen tietää mikä te olettekaan", itki hän katkerasti.

      "Vai niin, vai minä hulluttelemaan!.." Vieras rupesi sarattamaan tätä kestikevaria ja uhkasi mennä nimismiehen luo.

      Toiset miehet olivat hämmästyksestä toinnuttuaan lauhtuneet iki hyväksi.

      "Tulkaa ottamaan täältä olutlasi ja sovitaan pois", tuli Iikka kehoittamaan ja veti vierasta takin hijasta.

      Vieras kääntyi riivatusti.

      "En minä ole teidän oluttanne vailla, kyllä minulla on itselläkin rahaa ostaa, mitä tarvitsen."

      "No, no, ei sitä riidan päälle…"

      "Teidän pitää toimittaa minulle ruokaa heti paikalla!.. Tämäpä nyt on helvetinmoinen kevari!"

      "Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään ruokalaitoksia valmiina … pitäisi ruveta keittämäänkin", puheli emäntä ruikuttavalla äänellä.

      "Olutta!" kiljasi vieras, "tiedättekös etten minä juo ikänä olutta, minä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa matkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö perunoitakaan?"

      Emäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.

      "Mitä? Sanokaa!"

      "On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin passata … tiedä, olisko edes maksaa…"

      Viimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa ja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki lentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.

      "Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin näyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa."

      Ja hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.

      Emännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani perunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista valmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin ovenkin, ja laski vieraan sinne… Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun rahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu…

      Kalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan tupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää revolverin kanssa uhkaamassa!.. Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se onkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille … mutta:

      "Emäntä hoi, hakekaa vielä kuusi pulloa olutta!"

      Mutta jo nyt pani akka piutaan, tiesi muka hän, mikä on kohtuullinen määrä. Ei sanonut enää antavansa, puhui vaan siitä, että tässä tappelette ja muuta.

      Ei sitä tiedä, mikä mies se on, tuo vieras, ajatteli hän.

      Vaan ei siinä niin vähällä päässyt … annoit yhden, niin annat toisenkin kerran. Kalle Pietunen sanoi olevansa reisaavainen yhtä hyvin kuin tuollaisetkin jotka jalkaisin saapastavat ympäri maanpiiriä.

      Suun piekseminen auttoi, että emäntä muutti mielensä. Koitui kun koituikin taas pöytään kuusi pulloa varoituksen kanssa, hiljaa olemaan. Ja miehet rupesivat paisuttamaan ravistuneita ruumiitaan. —

      "Ja trom, trom, trom … ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalossa ja lossa… Tuota, tältä oluelta lihoo mies kuin härkä."

      "No, tämä kevarikin, miltä muulta olisi lihonut? Laiha oli ennen kuin korento ja nyt punottaa kuin härkä."

      "Ja äänikin on muuttunut niin saakuristi, että öyhkyy kun härkä, öhöm … öhöö!"

      Toverit öyhkyivät jokainen, – mistä lie tullutkaan sellainen yhteinen puuska? Öyhkyivät vaan ja koettelivat josko he jo saattaisivat härjän tavalla öyhkyä.

      "Ja Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa…"

      "Älä nyt laula Kalle, sun luokos kastuu", keskeytti pihalta tullessaanTuomarin Iikkoo.

      "Häh? … ja Kaisalla ooli…"

      "Siellä tulee sadet."

      "Tulkoon, kyllä ne luon latoon saavat, onpa väkeä ö-höm!"

      "Makaavat kuin porsaat vaan, kun ei ole isäntää", nauroi Tolkun Matti.

      "Mun väkenikö? Häh? Älä usko, ne pelkäävät minua kun syntiä, pojat!"

      "Ähä, hä, hä, juodaan me vaan, korjatkoon köyhät luokoa!"

      "Niin hei!.. Älä itke Kalle, vaikka luokos kastuu. Juodaan me vaan, me miehet!"

      "Minäkö itkisin? … voi sun… Ja täälä on Kalle, se Pietusen Kalle, joka ei ole surun Kalle…"

      Ulkona pirskutti sade ikkunaruutuja vasten, mutta sisällä kevarissa oli Kalle Pietusenkin niin turvallinen ja hauska laulaa rillittää ja tyhjentää olutlasi toisensa perään.

      * * * * *

      Kello oli 11 kun Kalle Pietusen väki meni päivällistä syömään. Siirtyivät siitä sitten levolle varjoisiin paikkoihin ladon seinän vieremillä lepoa nauttimaan. Naiset peittivät kasvonsa huiveilla, miehet takeilla, ollakseen suojassa villi-kärpäsiltä jotka itsepintaisesti tekivät alinomaisia rynnäköitään laulaen köörissä hermoja härnääviä ryöväri-laulujaan.

      Yksi toisensa perästä saivat heinämiehet unen päähän kiini ja laskivat säännöllisessä tahdissa ilmoilla nenänsä kautta hurjan voitto-marssin säveleitä.

      "Horoo … groo… Horoog … grooh…"

      Ja se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat jokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden laskoksissa … eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät sattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen heti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä kiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta ylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen lensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: "Kerskaa vielä! kerskaa vielä!"

      Tällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi, väliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui olemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.

      Mutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea taipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle, vai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti aina.

      Mikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään СКАЧАТЬ