Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ te sitä nyt aina…"

      "Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota … tuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn latvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan."

      Santeri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä innostuksesta.

      "Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän siitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja muuta, olisi vähän ilkeätä."

      Lautamies katsoi nurjasti Santeriin … mistähän tuo kollo sen ymmärtää, että se niin ilkeätä olisi…

      Mutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan kannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:

      "Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä." Ja Santeri nauraa kurnutti ystävällisesti.

      "No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin pettää… Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin nolosti ajoivat, sen vietävät… Ei minulle viinan tähden kesken tule vahinkoa, ei!"

      Santeri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli saanut maksun pudonneesta lakistaan … ja sitä heinämaan kappaletta. Pitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa… On se kunnon mies, tuo Mielosen Lautamies!

      Olutta ja härjän heiniä.

      Oli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi niin täydeltä terältä…

      Kalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on aivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja muuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä oli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja kylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!

      Luokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella, miten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet kehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän taitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois haravan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja kertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne muutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa vaan pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo vanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen rinta kohosi kuin katseli niittyänsä … iso maanviljeliä oli hänestä tulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan käyttelemisen eri temput … hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän, joka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki ihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!.. Nuorempi väki suututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.

      "No noin sitä pitää!.. Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön ilkiäisi kiini ottaa."

      Kallea ensin vähän hävetti … mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari Tuomas… Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä hunsvotti…

      Ja Kalle rauhottui.

      "No en minä siltä vallan joutilaana", sanoi Kalle, "mutta kun ei tässä nyt ole mitään järki kiirettä niin…"

      "Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa", vakuutti Tuomas vakavasti.

      Kalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja ymmärtäväinen mies.

      "Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä", innostui hän sanomaan, "vaan kun minä tästä ehdin, niin kyllä niille opetan, kuinka taloa asutaan."

      Kalle ryähti.

      "Tuota, kuules Kreeta, sinä jätit tuossa kokonaan kääntämättä alimaiset heinät! Sieppaa uudestaan haravallasi siitä… Kas noin." Kalle otti piian kädestä haravan ja opetti. —

      "Päivää, Kalle, päivää!" huudeltiin maantieltä.

      "Ka päivää!" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa sinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa opettamassa.

      Kallen sydän riemuitsi.

      "Päivää … päivää." Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa tuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.

      "Mihinkä miehet nyt ajelevat?"

      "Lähdettiin vaan tänne asioille", sanoi Tolkun Matti, nauraa virnistellen toverillensa. "Etkö mukaan lähde?"

      "Mihin sitä sitten mentäisiin?"

      "Kevariinkin mentäisiin, ja… Vai uskallatko sinä enää sellaisiin lähteä, kun sulla on akka?"

      "Akasta minä viisi!" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin. "Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei ole itse joukossa."

      "Älä nyt niin ahnehdi", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo. "Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon apua lienekään … laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes haravaa."

      Toverit nauroivat ja nauroi Kallekin.

      "Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan luokoa latoon", kehoitti Tolkun Matti.

      Kalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin niitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse sanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä vieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.

      "Pitäkää nyt kello 1: teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä latoon… Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi."

      Kalle mennä viiletti jo tiellepäin.

      "Sinulla on tuossa hyvä niitty", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuinKalle nousi keisiin.

      "Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan niitty."

      "Ei totisesti."

      "Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää kasvaa."

      "Niin, eihän ne näy … mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja poudalla nyt tulee tehdyksikin."

      "Poudalla tulee tehdyksi", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä: "Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika nahjus."

      Samaa sanoivat toisetkin.

      Jo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä erillään oleva talo.

      Ensin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui asiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut syömättä "reisussa" ja pyysi olutta.

      Eikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä harvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä sellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, СКАЧАТЬ