Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi koperoimaan häkkikärryn pohjaa.

      Taju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut, pääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat jonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä masentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa, arvelevaisesti sanoi hän:

      "Tässä on Lautamiehen hattu." Mielonen tarttui hattuun kiini kuin haukka ja pani sen päähänsä.

      "Mitä sinä mun hattuani!.." hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.

      Santeri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.

      "Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai luuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?"

      Santeri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein järjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei edes pahaa sopua tulisi turhan päitten.

      "Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!" Mielonen puti nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.

      "Kaa … no luuleeko Lautamies, että minä…"

      "Muista kuule, Santtu, kenenkä kanssa kuriittelet … minä näytän sulle oikein…"

      Mielonen rupesi osoittelemaan tulla rattailta alas. Santeri alkoi itsestänsä jäädä kärryjen takapuolelle, eikä hän oikein tahtonut päästä selville siitä, pitikö hänen ruveta pelkäämään, vaiko etsimään lyömä asetta. Lautamies rähmi hoijakassaan, Santerin olisi tarvinnut mennä ystävällisesti häntä maahan auttamaan. Mutta ei hän mennyt, ajatteli vaan omaa kohtaansa. Vaan Lautamies ei tullutkaan maahan, jäi vaan kontallensa hoijakan pohjaan ja näytti siinä miettivän.

      "Vai sinä roisto tässä!.." Hän rupesi uudestaan liikkumaan, kuin muisti vihansa.

      "Minäkö roisto?" Santerikin suuttui, päätti ottaa kumppaninsa oikein lujalle haukkumisesta. "Jottako minä olen roisto, häh?"

      "Sinä, sinä juuri olet roisto, junkkari… Oo hevonen lurjujen joukosta!" Mielonen sai itsensä istuimelle istumaan, tempasi ohjaksista ja sai hevosensa täyteen lentoon. Santeri oli niin silmittömästi suutuksissaan että oli vähällä unohtaa valkosensa, joka alkoi kiirehtiä toisen perään.

      "Entä repale on tuokin, vaikka niin kehutaan!" hän äänteli, kun meni rattaillensa ja rupesi siitä lakkiansa etsimään johon muisti sen äsken panneensa. Mutta sitä ei löytynyt, ei mistään, pudonnut oli ihan varmaan. Voi kun Santeri nyt rupesi kiroilemaan ja matkatoveriansa panettelemaan! Hän käänsi hevosensa takaisin ja alkoi aika kyytiä ajaa lakkiansa hakemaan. Mielonen mennä körötteli tietänsä ja hautoi mielessään äkäisiä tuumia.

      "Kun meinaa, raato, 'speijaamaan' ruveta parempiansa!.."

      "Ääh!" Hän antoi hevoselle selkään ja rääkäsi tavattomalla nautinnolla ja itseensä luottaen:

      "Ei siihen kykene paremmatkaan, kuin Harakkaisen Santtu!"

      Etäältä hän äkkäsi vastaansa tulevan pitkän jonon tervakuormia. Hän tunsi itsessään tavattoman miehuullisten tunteiden hallintoa, kun oli saanut Santerin niin miehen tavoin haukutuksi.

      … Joutaisivat ne nuokin tietää, mikä mies minä olen…

      Mielonen röyhisti rintaansa, koetti asettaa itsensä suorassa ja pönäkästi istumaan. Vaikealta se tuntui, kun juopunut veri niin itsepintaisesti tahtoi ruumista huljuttaa. Kun piti päätä kohdallaan ja kiinnitti silmänsä yhteen kohti, niin sitten tuntui paraiten pidättyvän … kun vähänkin käänsi silmiä toisaalle, niin kohta huljahti yläruumis, eikä sitä tahtonut saada enään pidättymäänkään. Jo tulivat tervakuormat lähellä … silmät kiintyivät tähtäämään hevosen korviin… Kas hullua, kuinka mukavasti ne viirailevat, nuo korvat!..

      Ja Lautamiehen koko huomio ja ajatus kiintyi hevosen korviin, niin, ettei oikeastaan huomannutkaan ketä vastaan tuli. Sen vaan äkkäsi, että kun nykäsi suitsista, hevosen korvat sitä vikkelämmin viirailivat, pää nousi pystöön ja hepo otti reiman hyppäyksen.

      "Älä aja mies! – Tpruu tpruu! – Älä aja yhteen! – Hulluko se on, tuo? … voi … tpruu!.. Katsokaa sen hullua! … ka ka, no, siinä se nyt oli!"

      Mielonen kyllä kuuli, kun miehet huusivat ja pari tyttöä parkui, mutta ei hän viitsinyt turhista hätäillä, tempoi vaan hevosta vuoroon kumpaisestakin ohjaksesta.

      … Mitä ne hulluja hätivät? … pelkäävät raukat, kun näkevät hyvällä hevosella ajettavan!..

      Mutta hevonen ällistyi tervamiesten huutamisesta, kun oma isäntä vaan yhä kärtti, ja tempasipa yhteen erään tervakuorman kanssa.

      Se oli vähän kovallainen täräys, kun häkki-rattaat kiersivät nurin ojaan, pyörät taivasta kohti, musta jäi kylelleen ojanreunalle lepäämään ja Lautamies itse onnellisesti tipahti ojanpohjaan rapakkoon.

      Tervamiehet riensivät hätäytyneinä apuun. Saivat heti selville, että Lautamies ilki-elävänä purskutteli ravassa ja teki jo alku-yrityksiä kontataksensa pois nurin käännettyin rattaidensa alta. Miehet rupesivat nauramaan, kun näkivät ettei henki ollut kysymyksessä, alkoivatpa vielä ilkeästi suutansa piestä. Ryhtyivät sitten hevosta ensimäisenä auttamaan ja antoivat Lautamiehen yksin miettiä pelastuskeinojaan.

      Kun miehet saivat hevosen pystöön ja rattaat ylös ojasta, jättivät he auttamis-tuumat sikseen. Jouten vaan katselivat ja puheillaan viiltelivät Mielosen sydäntä, kun tämä koetti kokoilla pikku tavaroitaan, jotka olivat sinne tänne lentäneet. Ensimäisenä he rupesivat ryyppyjä vaatimaan, kun Lautamiehen viinalekkerin näkivät. Melkein tyhjäksi sen tyhjensivät, iso joukko kun oli miehiä. Tulivat hiukan hutikkaan.

      "Kuule mies, mistä sinä olet kotoisin?"

      Tuo kyseliä oli varmaankin joukon isäntä, ainakin se Mielosestakin siltä näytti.

      Mielonen oli juuri vaipunut katsomaan rikkautunutta kohtaa häkki-kärryn istuimessa.

      "Noo, mitäs se nyt tähän kuuluu? hän kurjallaisesti hymyillen vastasi.

      "Eipä mitään. Mutta onko sulla rahaa maksaa, kun ajoit rikki tuon minun rattaani pyörän? Sinun täytyy maksaa siitä 5 markkaa, kun niin sikamaisesti ajat."

      "Jos ei ole rahaa, niin takki pantiksi, onpa hänellä hyvä takki", sanoi joku.

      "Raha ei tee meillä mitään kiusaa." Ja kun Mielonen sen sai sanotuksi, niin hän röyhisti rintaansa ja rupesi näyttämään enemmän miehuulliselta.

      "En minä siitä niin paljoa maksa", hän sanoi, "se oli vahinko … tuli vähän liiaksi ryypättyä … johan te sen nyt ymmärrätte." Hän katseli surkutellen miehiä, kun eivät ne näyttäneet ymmärtävän.

      "Ryyppää kohtuudella sika!" huudettiin ja katseltiin Mielosen ryvettynyttä asua.

      Mielonen ei päässyt puuhun, ei pitkään, kun ei häntä ymmärretty.

      "Voi moukkia", huokasi Lautamies raskaasti, "kun pitää joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa."

      "Häh, mitä piruja СКАЧАТЬ