Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä. Harte Bret

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kodissansa ja joista sentähden tuntuu hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.

      Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja runollisuuttakin.

      Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.

      Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa, hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan – koko elinkaudeksi.

      Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu kiinni, kovasti kiinni.

      Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.

      Ja miksi ei hän voisikaan sitä saavuttaa? Olihan hän täydellinen kaunotar, sen täytyi kaikkein myöntää, joka näki hänen paksun, tumman tukkansa, mikä riippui poikkileikattuna otsalla, hänen pitkät silmäripsensä ja tuliset silmänsä, hänen täyteläiset huulensa ja siron vartalonsa.

      Hän oli ollut ihailtuna koko elinaikansa. Kun hän vielä oli pienokainen, sanoivat kaikki: "Ah, kuinka ihana lapsi!" Lasten tanssiaisissa matkaansaattoi hän pienille ihailijoillensa monta mustelmaista silmää ja paljon verenvuotoa nenästä ja kun hänen piti käymän ripille, oli hän jo ollut kolme kertaa salaisesti kihloissa täysikasvaneiden herrojen kanssa.

      Hän virnusteli kaikkein herrain kanssa ja kaikki häntä ihantelivat; myös oli ihailu tullut hänelle elämänehdoksi. Se oli yhtä tarpeellinen hänelle kuin käsientaputus näyttelijättärelle.

      Matkalla höyrylaivasillalta siihen taloon, jossa hän oli saanut opettajattaren paikan, ei hänellä ollut muuta, jonka edessä hän olisi virnaillut, kuin talonpojan renki, joka häntä kyyditsi, ja hän virnusteli siis hänen edessänsä ja sillä seurauksella, että tämä niin pian kuin oli saanut hevoisensa talliin, meni purkamaan kihlajaisensa karjapiian kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa yhden kokonaisen ja neljänneksen vuotta.

      Kun hän nousi vaunusta, seisoi pehtoori pihassa paidanhihaisillansa. Vilahdus hänen mustista silmistänsä ja valkoisista sukistansa oli kylläksi saattamaan hänet päästä pyörälle.

      Hän meni epätoivoissaan huoneesensa, pesi kasvonsa ja otti juhlavaatteet yllensä.

      Patroona Helleby vaimoinensa ja molempine lapsinensa, jotka olivat Alfhild'in oppilaita, seisoivat ovella häntä vastaanottamassa.

      Hän astui esille kuningattaren näöllä ja ryhdillä ja oli niin ystävällinen ja alhainen, että tuo pariskunta-parka tuli siihen luuloon, että hän osoitti suurta hyväntahtoisuutta vastaanottamalla heiltä ruokaa ja palkkaa.

      Ruokapöydässä söi pehtoori muiden mukana.

      Alfhild oli terävällä älyllänsä hoksannut hänen olevan ainoan naimattoman miehen tässä talossa ja – "herkkulintujen puutteessa syödään varpusiakin," kuten ranskalainen sanoo – muiden ihailioiden puutteessa tyydytään pehtooriloihinkin.

      Hän tuli siis yht'äkkiä huvitetuksi maataloudesta, puhui karjanhoidosta ja maanviljelyksestä ja tahtoi tuota onnetointa pehtooria antaman itsellensä opetusta kyntämisessä ja salaojituksessa, ja sill'aikaa kuin pehtoori puhui, lepäsi hänen silmänsä niin leppeästi tämän ruskeilla kasvoilla, että tämä joutui tykkänään haltioihinsa.

      Hän koki turhaan syödä pelkällä kahvelilla ja ryykäsi joka silmänräpäys ulos pöydästä tarjoamaan Alfhild'ille milloin sitä milloin tätä ja kaateli jokaisessa senlaisessa tilaisuudessa kumoon lasiastioita.

      Ruuan jälkeen lähdettiin kävelemään, ja pehtoori oli upottamaisillaan itsensä, hankkiakseen Alfhild'ille pari ulpukkaa; mutta sitte saikin hän runsaan palkinnon siinä silmäyksessä, jonka tämä lahjoitti hänelle, kiinnittäessänsä toisen ulpukoista rintaansa ja toisen tummiin kiharoihinsa.

      Siitä päivästä alkaen huomasivat seudun asukkaat kummastuksella, että pehtoori pesi silmänsä joka päivä – muutoin oli hänellä tapana tehdä sitä vaan sunnuntakisin – ja että hän aina näyttäytyi pyhävaatteissansa.

      Näinä aikoina oli pehtoori taivaan lintujen kaltainen. Hän ei kylvänyt, eikä kyntänyt, ei ko'onnut latoihin ja kuitenkaan ei ollut kuningas Salomo kaikessa komeudessansa niin onnellinen kuin hän.

      Hän oli onnellinen saamalla olla Alfhild'in läheisyydessä, onnellinen saamalla kuulla tätä lempeätä ääntä, onnellinen saamalla katsoa näihin syviin silmiin.

      Mutta voi, tämä onni ei kestänytkään kuin kolme viikkoa.

      Silloin sattui, näet, kesäloma, ja sen ohella tuli kotia John Helleby, patroonan veljenpoika.

      Hän oli ylioppilas ja tykkänänsä kansan mies.

      Hän kävi kaulahuivitta ja pitkällä, vaalealla tukalla sekä piti aina puheita vapaudelle ja kauneudelle. Ei siis mitään ihmettä, että hän rakastui Alfhildiin, joka edusti kumpaankin; sillä kaunis oli hän ja vapaa myöskin, kumminkin herroja kohtaan.

      Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä lukua hänestä.

      Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi, josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.

      Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle onnellista kotia.

      Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä kotiopettajattarena.

      Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä nauramaan.

      Hänkö tämän vaimoksi!

      Pehtoori oli kuitenkin luullut huomanneensa, että Alfhild tunsi – Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän, Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma sanomaan.

      Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.

      Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi voinut sepittää säveleen.

      Tänlaisia tekee ainoastansa nuot onnettomat pojat kertomuksissa kansan elämästä.

      Pehtoori meni suorastansa ja hirtti itsensä.

      Sehän ei ollut laisinkaan runollista. Sentähden eivät talonpoikaispojat te'ekään sitä kertomuksissa kansan elämästä: mutta he tekevät sen väliin todellisuudessa.

      Patroona sai kuitenkin ensiksi nähdä hänet, sekä СКАЧАТЬ