Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä. Harte Bret

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ sinun nimesi on?"

      "Dina."

      "Se on kaunis nimi. Kuinka vanha sinä olet?"

      "Viisitoista vuotta."

      "Ovatko vanhempasi kuolleet?"

      "Ei, minun isäni elää."

      "Mitä hän toimittaa?"

      "Hän – hän ei toimita mitään. Hän ryyppää mitä minä ansaitsen ja pieksee minua, kun hän on päissänsä."

      "Kuka sinulle on opettanut laulun, jota laulat?"

      "Sen olen itse oppinut."

      "Anna minun kuulla sitä."

      Hän loi ales silmänsä ja pudisteli punastuen päätänsä.

      "Etkö tahdo?"

      Hän kallisti päänsä ja aukaisi ujosti mustat silmänsä.

      "Minä en voi – täällä."

      "Joutavaa. Näetkö tätä kultarahaa? Se tekee 20 kruunua. Niin paljon rahaa ei sinulla koskaan ole ollut, sillä voit sinä ostaa itsellesi uuden kauniin hameen."

      Hän piti yhä silmänsä luotuina ales ja pudisteli päätänsä ujosti naurahtaen.

      "Sen saat ja toisen vielä lisäksi, jos tahdot laulaa minulle."

      Kukkien sekaan valui pari kyyneltä.

      "Minä – minä en voi täällä ylhäällä – alahalla pihassa."

      "Älä itke, enhän minä tahdo pakoittaa sinua. Tässä saat molemmatkin kultarahat, niin voit mennä ales pihaan ja laulaa minulle, mutta hyvin selvästi."

      Tyttö katseli häntä kummastuksella, luullen tämän tahtovan tehdä pilkkaa hänestä.

      "Kas tässä, ota ne nyt, äläkä hukkaa niitä. Noilla kahdellakymmenellä voit ostaa hameen itsellesi ja toiset kaksikymmentä saa isäsi ryypätä, niin saa hän itsellensä hauskan illan, ehkä tahtoisit sinäkin lasin viiniä. Kas, tässä."

      Hän kaatoi lasiin. Sherry-viini kimalsi kuin sulattu kulia tahkotussa kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.

      Hänen suonissansa alkoi liikkua tulta, ja veri nousi hänen päähänsä.

      Nuori mies otti pöydältä leivoksia ja pani ne hänen vasuunsa.

      "Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."

      Tyttö ojensi esiin vasunsa.

      "Eikö herra ota yhtään kukkasia?"

      "Ah, senhän minun piti tekemän. Anna minulle yksi viheriäisistä seppeleistäsi ja sitte annat sinä minulle suudelman päälliseksi."

      Hän kosketti tyttöä leukaan ja painoi suudelman hänen puhtaille lapsenhuulillensa.

      Sitte otti hän seppeleen vasusta ja työnsi tytön varovaisesti ulos ovesta.

      Tyttö horjui ales huumautuneena ilosta, viinistä ja ensimäisestä suutelosta, pieni, laiha kätensä suonenvedon tapaisesti kouristaen kultarahaa.

      Pihassa seisahtui hän ja lauloi vapisevalla äänellä:

      "Viheriöitä

      Seppeleitä

      Ostakaa,

      Ostakaa

      Ruusuja ja resedoja!"

      Hän ei rohjennut nostaa mustia silmiänsä asuntoon; mutta sittekin näki hän hänet selvästi, ruhtinaan saduissa.

      Hän istui siellä, ylhäällä valkoisessa nutussansa kaikkine silkkinauhoineen ja kallisti päänsä punaiseen akuttimeen.

      Tytön postia poltti ja hän kiiruhti ulos portista ja pitkin katua, pieni, laiha kätensä suonenvetoisesti puristaen kultarahaa.

      Frans Blendenau istui akkunassansa leikitellen hajamielisesti vihriäisellä seppeleellä.

      "Sehän tuoksuu parhaiten kuihtuneena," jupisi hän, "sittenhän onkin parasta antaa sen kuihtua."

      Hän heitti sen akkunalle ja meni pukemaan päällensä.

      Joku päivä tämän jälkeen kuului taaskin pihassa tuo heleä lapsenääni, joka lauloi vihriäisistä seppeleistä.

      Dina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siinä kaikessa loistossansa, sysimustat silmät käännettynä nurkka-akkunaan päin, mutta tarinan ruhtinasta ei näkynyt missään.

      Hän näki ainoastansa neitsy Madsenin ruskeanpunaiset käsivarret ja kädet, jotka sivelivät akkunoita liituseoksella.

      Ruhtinas oli matkustanut kotiaan ruhtinaskuntaansa – Norjan ruhtinaskuntaan, jossa hän aikoi viettää kesäänsä.

      Johan oltiinkin Heinäkuun puolivälissä.

2

      Olihan samassa ruokasalissa.

      Oli samat punaiset silkkiakuttimet leveässä nurkka-akkunassa, sama katettu pöytä kristallikarahveilla ja sama ruokahuone, varustettu hopea-astioilla, jotka kaksinkertaisesti heloittivat kynttilänvalossa; sillä ilta oli, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.

      Neitsy Madsen istui nojatuolissa ja nukkui.

      Hänen kasvoillansa, hiuksillansa ja hameellansa oli sama väri kuin ennenkin ja kuitenkin oli kulunut monta vuotta, viisi vuotta, siitä kun pikku Dina seisoi siinä ruokahuoneessa myymässä viheriöitä seppeleitänsä.

      Neitsy Madsen nukkui; sillä jo oli jokseenkin myöhä.

      Kello oli yli kahdentoista eikä herra Blendenau ollut vielä tullut kotia.

      Muutoin se ei ollutkaan mitään tavatointa, että hän tuli kotia näin myöhään; mutta tänä iltana oli hän käskenyt neitsyen pitämään hänelle illallisruokaa.

      Hänen piti tuleman aikaiseen kotia, sillä hänellä oli kotonansa suuri rahasumma, jonka hän oli edellä puolenpäivää saanut, eikä hän paitsi sitä ollut ihan terveskään.

      Viimeisinä viisinä vuosina oli hän viettänyt kesät eri kylpylaitoksissa milloin Norjassa, milloin ulkomailla ja asunut talvet kartanossansa Köpenhaminassa.

      Sinä vuonna oli hän palannut tänne jo Elokuun lopulla.

      Sen vuoksi asuikin hän nyt yksinänsä tuossa suuressa kartanossa, sillä ei kukaan muista hyyryläisistä olleet vielä muuttaneet tänne maalta.

      Neitsy Madsen olikin sen vuoksi kovin onnetoin.

      Suvella oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naineen sisarensa luona ja antoi kartanon hoitaa itsensä: mutta nyt täytyi hänen istua siellä pitkät syksyillat ypö yksinänsä tyhjissä huoneissa, joissa ei ollut edes porttivahtiakaan.

      Nyt oli hän vaipunut levottomaan horrokseen ja uneksi että hänen muorivainajansa kävi häntä tervehtimässä puettuna valkoisiin ruumisvaatteisiinsa.

СКАЧАТЬ