Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä. Harte Bret

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ juoksi hän avaamaan.

      Herra Blendenau seisoi ulkona.

      Hän oli vaalea, hirveän vaalea.

      "Antakaa minulle käsivartenne, neitsy, teidän täytyy tukea minua, muutoin minä kaadun. Töin tuskin pääsin portaita ylös."

      "Suuri Luojani!"

      "Minä en ole humalassa, vaan sairas – kuolemansairas. Minä sain taaskin verensylkyni aivan portilla ja te tiedätte lääkärin sanoneen, että minusta tulee loppu, jos sen vielä kerran saan."

      Hän horjui sisään ja vaipui nojatuoliin.

      "Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hiukan, ja sitte pitää minun pääsemän vuoteelleni. Vaan te ette saa mennä makaamaan, teidän täytyy tuleman istumaan minun luokseni. On niin kamalata kuolla yksinänsä – aivan yksinänsä.

      "Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte vielä elää kauan, te olette vielä niin nuori."

      "Minä olen elänyt liian rajusti, se on koko onnettomuus, enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä maailmassa, – se on surullisin asiassa."

      Hän tuijotti synkästi eteensä ja puhui puolittain itseksensä:

      "Koko minun elämäni on ollut yksi ainoa kemu. Sen vuoksi olenkin minä väsyksissä nyt, kun koko juhla on ohitse ja minä lähden levolle – ainiaaksi. Kunhan en vaan heräisi pään kivistyksellä toisessa maailmassa. Senhän saa aina pitojen perästä."

      Hän yritti nousta seisomaan, mutta sai ankaran yskänpuuskan ja vajosi takasin tuolille.

      "On – parempi – jos – istun – hiljaa. En siedä enää vaivata itseäni. Pankaa patja minun selkäni taakse ja antakaa minulle yönuttuni – tuo valkoinen sinisillä nauhoilla – ei haittaa mitään, jos siihen tuleekin veripilkkuja? – minä en tule sitä enään käyttämään."

      Neitsy meni itkien tuomaan pyydettyä.

      "Kas niin, antakaa minulle nyt pallituoli jalkojeni alle, niin minä istun mukavasti."

      Kun neitsy tuli takaisin pallituolin kanssa, istui nuori miesi nenäliina suunsa edessä.

      Se oli punainen verestä.

      "Rakas herra, sallikaa minun juosta noutamaan lääkäriä."

      "Lääkäri ei voi mitään tehdä – ja hän asuukin liian kaukana, joten minä saisin kuolla täällä yksinäni. Oi, kauheata on olla niin rikas ja kuitenkin niin köyhä, ett'ei ole ystävällistä kättä, joka edes ummistaisi silmäni. Miksi ei kaikki minun ylhäiset ystäväni tule tyhjentämään jäähyväismaljaa kanssani? He ovat kyllä usein juoneet minun sampanjaani."

      Uusi yskän puuska.

      "Sallikaa minun mennä tuomaan lääkäri."

      Hän lähestyi ovea.

      "Ei, ei, älkää menkö. Minä – minä en uskalla jäädä yksinäni."

      "Mutta minä en myöskään uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne tässä suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaikki liidulla sivellyt akkunat irvistelevät kuin kummittelevat kasvot minulle. Jos te nyt kuolette, voisi ihmiset luulla, että minä olen tappanut teidät. Ah, se on hirveää. Sallikaa minun tuoda lääkäri, minä juoksen, minä en viivy kauvan poissa! Minä en uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne!"

      "Noh, mene sitte, mutta lähetä joku kadulta tänne – kuka tahansa.

      Kaiketi tapaatte jonkun."

      "Kello on kaksitoista."

      "Yövartian – polisin tahi – naisen. Sellaisia on aina. Ne ovat usein pitäneet minulle seuraa. Parastahan on, että jatkavat sitä viimeiseen asti."

      Hän vajosi jälleen nojatuoliin ja ummisti silmänsä.

      Neitsyt ei kuullut häntä, sillä hän oli jo oven ulkopuolella.

      Kylmä tuulenhenkäys löyhähti hänen kasvoillensa astuessansa ulos portista. Taivas oli pilvinen ja sade lankesi maahan suurissa pisaroissa.

      Kun neitsyt oli poikkeamallansa kadunkulmasta, tuli vaimoihminen häntä vastaan.

      Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot sysimustilla silmillä.

      Joka kerta kun tuuli avasi tämän väljää sadekaapua, näkyi valkoinen hame, joka valkoisen olkihatun kera, jossa oli ylen paljon kirjavia kukkia oli kolkon ilman jyrkkänä vastakohtana.

      "Suokaa anteeksi", lausui neitsy Madsen, pysähdyttäen hänet.

      Nuori tyttö säpsähti.

      "Mitä te tahdotte?"

      "Onpahan minulla kummallinen anomus", sanoi neitsyt, "enkä minä tiedä kuka olette ja mihin ai'otte".

      "Minä – minä ai'on kotiani. Minä olen ollut – vieraisilla."

      "Noh, se on tässä tapauksessa yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän työn?"

      "Sen tahdon mielelläni. Tuleepa tehdyksi niin paljon pahaa tässä maailmassa," lisäsi hän hiukka huo'aten, "että on iloista, jos joskus voi tehdä jotain hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Paljoko rahoja te tarvitsette?"

      "Niistä ei ole kysymystä," sanoi neitsy Madsen hiukan närkästyneenä. "Minun isäntäraukkani makaa sairaana – hän on kuoleman kourissa, eikä ole ketään, joka häntä hoiteleisi, kun en minä ole saapuvilla. Tahdotteko käydä hänen luoksensa sillä välin, kun minä juoksen hakemassa lääkäriä?"

      "Mielelläni."

      "Kiitoksia. Seuratkaa minua. Me asumme heti tässä kulmassa."

      Neitsyt juoksi hänen edellänsä portaita ylös.

      Päästessänsä etehiseen pysähtyi hän.

      Nuori tyttö tuli hänen jäljessänsä.

      "Tässäkö se on?"

      "Tässä."

      "Kaiketi on parasta, että riisun päällysvaatteeni ennenkuin käyn sisään?"

      "On, mutta kiiruhtakaa."

      Neitsyt tähysteli häntä tarkkaan sill'aikaa kun hän ripusti kaapunsa naulalle.

      Hänen valkoinen hameensa oli koristettu pöhöttimillä ja reunusteilla; mustassa tukassansa, joka oli pois leikattuna ja käherrettynä otsalla, oli hänellä pari valhekultaista neulaa ja rinnassa samanlaatuinen rintaneula sekä suuri kirjava rosetti.

      Vaistontapaisesti meni hän peilin eteen, pyyhkäsi hivuksensa sivullepäin ja riisui pois nuot valhekoristukset ja tuon kirjavan rosetin.

      Samassa kun nuori tyttö loi silmänsä ylös, katsellaksensa ympärillensä, säpsähti hän.

      Hänellä oli muistontapainen huomio siitä, että hän oli nähnyt kaiken tämän ennen – tuon kauniin, kahdeksansärmäisen, lasisen lyhdyn katossa, tuon suuren, vanhanaikuisen peilin ja СКАЧАТЬ