Aumolan emäntä: Novelli. Johannes Bergmann

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ voivansa matkia suden, huuhkajan ja karhun ääniä. Hän siis pani toimeen pienet naukujaiset. Antti taas hyökkäsi portaille ja huusi: "älä mua peijaa, Matti. Sinä siellä olet". – Mutta kuunneltuaan hetken noita ääniä, tuli Antti siihen päätökseen, ettei Matti omannut tuommoista monipuolisuutta luontaisen musiikin alalla.

      "Tule esiin, vaikka oisit kuka", huusi nyt Antti urhoollisuudella, joka, Helenan ymmärryksestä, oli hyvin laimea.

      Mutta kun ei mitään näkynyt, alkoi Antin rohkeus kerrassaan sortua. Hetken epäröityään hän läksi nopeasti astumaan, joka meno kohta muuttui juoksuksi, Torvelaan äitiään käskemään.

      Tuskin oli Antti nähtävistä kadonnut, kun Helena hyökkäsi mökkiin, sieppasi lapsen kätkyestä ja kiiruhti metsään.

      Pelästynyt lapsi heräsi ja alkoi huutaa. Helena ei uskaltanut pysähtyä, ennenkun oli saapunut pitkän matkan päähän torpasta, jolloin hän hengästyneenä istahti ja koetti saada lasta asettumaan. Lapsi vaikeni hetkeksi ja Helena taas jatkoi matkansa. Hänen kätensä rupesivat väsymyksestä hermottumaan; hiki vuoti hänen otsaltaan. Hän vaelsi syrjäteitä ja onnellisesti hän karttoi kaikki ihmiset, jotka sinä iltana olivat liikkeellä.

      Kesä-illan hämärässä siinti jo tuolla etäällä Aumola. Vielä moniaita hetkiä ja hengästyneenä sekä hiestyneenä ja tomuttuneena laski Helena lapsen Lovisan syliin ja vaipui aivan väsyneenä tuolille.

      Kotvan aikaa parkui tulokas, vaan asettui vihdoin ja nukkui. Silloin Helena otti oman lapsensa, kääri sen valkeaan liinaan ja pani pienen ruumiin arkkuseen.

      "Lienee parasta heti viedä tämä kirkkomaalle?" kysyi Helena äidiltään.

      "Tietysti", sanoi Lovisa. "Se on välttämätöntä".

      Helena otti arkkusen kainaloonsa ja läksi astumaan kirkkomaalle. Vapisevalla kädellä hän avasi sen portin ja astuttuaan kuolleiden valtakuntaan, hän laski kalliin kantamuksensa maahan ja alkoi pienellä lapiolla kaivaa maata vähän syrjässä kirkkomaan portista.

      "Lapsi parka", Helena jupisi, "ilman papin siunauksetta minä sun lasken maan povehen, vaan mun siunaukseni on ainaki yhtä harras kuin jonkun papin. Sinä viaton ruusunen, joka ennen aikaasi lakastuit, sun tiesi vie sun ikuisen valon lähtehille, vaan minä, poloinen, vaellan syvän synnin liejussa. Oi, jospa sun haudan tuolla puolen edes etäältä nähdä saisin!"

      Helena kaivoi, kunnes oli ehtinyt 2 kyynärän syvyydelle. Hiki tippui hänen otsaltaan. Hän polveusi nyt arkkusen viereen, luki pienen rukouksen ja laski sitten arkun hautaan. Seisottuaan hetken, kädet ristissä haudan edessä, hän vihdoin läksi hiljaa astumaan kotia päin.

      Kaksi renkiä oli samana iltana tullut kotia niityltä, toinen korjauttamaan viikatteen terää, joka oli mennyt poikki, sepän luona, toinen parannuttamaan käärmeen pistosta erään tietäjän luona. Varhain seuraavana aamuna he taas palasivat niitylle.

      Viikon viime päivänä tuli Esa kotia. Kuinka iloinen hän oli, sulkiessaan syliinsä lapsen, jonka isä ei hän ollutkaan! Valpuri, n: o 2 (tätäki lasta kutsuttiin Valpuriksi) oli hyvin edellisen näköön, niinkuin, sivumennen sanoen, lapset siinä ijässä ovatki. Pienellä vainajalla oli ollut luoma oikeassa olkapäässä, jota merkkiä Esa jonkun ajan kuluttua, kun ryöstettyä lasta kylvetettiin, kaipasi. Lovisa selitti asian niin, että hän eräällä syövällä nesteellä oli kolme iltaa peräkanaa kuutaman valossa voidellut merkkiä, erään noidan neuvosta, ja luoma oli kadonnut. Esa ei tätä pitänyt mahdottomana; hän tosin ei uskonut noitien taitoa aivan suureksi, vaan arveli tuolla nesteellä mahdollisesti olleen tuommoisen voiman. Sen enempää ei Esa sitä asiata ajatellut, hänellä kun ei ollut mitään syytä epäillä nähneensä eri lapsen palattuaan kuin sen, minkä hän mennessään oli nähnyt.

      Lovisa ja Helena olivat nyt täysin rauhoitetut. Ei kukaan ollut nähnyt Helenaa hänen ryöstöretkellään ja siis oli varmaa, ettei sen retken johdosta mitään kulkupuheita syntyisi. Jonkunlaiset omantunnon vaivat hiukan vaivasivat kahta vaimonpuolta, vaan ne saatiin kyllä korjatuiksi. Olivathan murhe ja häpy poistetut, olihan tavallaan armeliasuuden työ tehty tuota leskiparkaa kohtaan!

      VI

      Ken voi kuvailla onnettoman lesken kauhistusta, kun hän palattuaan huomaa kätkyen tyhjänä? Poikansa selitystä villipetojen ääntelemisestä, jota hän alussa ei ollut korviinsa ottanut, alkoi hän nyt pitää uskottavana. Hän mieli torua poikaansa siitä, kun tämä oli noin huolimattomasti jättänyt pienen sisarensa tuommoisen vaaran saaliiksi, vaan muistaessaan pojan lapsuuden ja siitä riippuvan herkkämielisyyden, ei hän voinut poikaansa sen enemmän torua. Hän koetti hiljaisesti alistua Luojan salliman onnettomuuden alle. Mutta haikea kaipaus asui hänen rinnassaan.

      Niin autiolta tuntui pieni tupa, kun sen pienin asukas oli viety pois! Eikä aikakaan tahtonut ottaa kuluakseen lesken mielestä! Ensi päivä ryöstön jälkeen oli kokonainen ijankaikkisuus.

      Jos vertaamme leskeä Helenaan, tämän ollessa samanlaisessa tilassa, nimittäin lapsensa menettäneenä, niin huomaamme näiden kahden vaimon välillä suuren eroituksen. Leski, joka oli enemmän pehmeäluontoinen, voi helpommin alistua koetuksen alle, varsinki kun hän ei koko elinaikanaan ollut mitään sanottavaa sallimuksen suosiota nauttinut.

      Helena taas, joka koko elinaikansa oli viettänyt onnen päiväpaisteessa, syytti malttamattomuudessaan korkeinta olentoa onnettomuutensa matkaansaajaksi.

      Kolmantena päivänä jälkeen ryöstön, kun leski istui tuvassaan eikä ikävissään voinut mihinkään toimeen ryhtyä, näki hän, akkunan läpi katsoessaan, vieraan tulevan polkua myöten hänen mökkiään kohden. Kun tulija oli lähemmäksi saapunut, tunsi leski Aumolan Lovisan.

      Tämä selitti käyneensä läheisessä talossa ja poikenneensa tänne, kun tiesi, mikä onnettomuus täällä oli tapahtunut.

      "Älä tuota onnettomuutta liioin mielelle pane", lohdutti Lovisa leskeä. "Onhan sulla elossa kaksi lasta. Vähillä varoillasi olisi sun ehkä työlästä elättää useampia kuin sinulla nyt on".

      "Kummallista on tuo puhe", sanoi leski. "Kysyykö äidin rakkaus sitä, riittävätkö varat elättämään lasta, joka kerran on maailmaan tullut?" Näin puhuen, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

      "Niin, niin, sun surusi helposti tajuan. Miehesi kuoli puoliko vuotta sitten?" jatkoi Lovisa, johtaen puheen toiselle tolalle.

      "Sen surun haavat alkoivat jo arpeutua, niin tuli tämä haikea suru. Oi kamalaa, kun pieni lemmittyni villipetojen saaliiksi joutui".

      "Onko näillä seuduin viime aikoikin liikkunut villipetoja?" kysyi Lovisa.

      "Ei ensinkään ole heistä mitään kuulunut, vaan tuskin olisikaan tämä onnettomuus voinut tapahtua, jos heistä olisi ennakolta mitään vihiä ollut", virkkoi leski.

      "Niin, se on luultavaa", virkkoi Lovisa. "Mutta kyllä sinun täytyy pitää tätä kamalaa tapausta Jumalan sallimana. Siten parhaiten voit lohduttaa itseäsi".

      "Tietysti", sanoi leski. "Kyllähän se on totta, että viime talvena susi oli ryöstänyt lapsen Eskarin torpasta, joka on tämän metsän takana. Sitä en muistanut äsken. Niin, niin! Kyllähän minä pidän tätäki tapausta Herran sallimana ja siinä uskossa minä löydän lohdutuksen".

      "Sulla on totisen kristillisen mieliala", sanoi Lovisa. "Suo mun sulle myötätuntoisuuteni osoitteeksi antaa tämä vähäinen rahasumma".

      Avaten kukkaronsa, Lovisa otti sieltä setelin ja laski sen lesken СКАЧАТЬ