Aumolan emäntä: Novelli. Johannes Bergmann

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kuluttua tahtovat toisensa".

      "Vaan mun toivoni on, että he nyt heti kihlataan toisilleen", virkkoi Sofia katsellen kuin sotilas, kun tämä kuulee komennettavan: painetti alas! "Venäjällä vanhemmat usein kihlaavat pienet lapsensa toisilleen eivätkä Venäläiset ole typerämpiä kuin mekään".

      Esan muodossa ilmestyi jotenki selvästi tytymättömyys. Luopion emäntä nykäsi Helenaa hiasta ja kuiskasi: "Tämä on aivan kummallista – älä pelkää – en sanaakaan hiisku tästä asiasta. Kyllähän minä olen paljon nähnyt, vaan minussa pysyykin paljo".

      Sofia odotti vastausta Esalta, vaan kun tämä ei mitään ääntänyt, hän sanoi Tapanille: "Me vaivaamme Esaa pyynnöllänne emmekähän voi sen täyttämistä vaatiakaan, sehän oli vaan suullinen lupaus ilman vieraitta miehittä, sillä oman talon väki ei saa todistaa".

      "Niin", sanoi Tapani, "vaan myönsihän Esa äsken näiden kuullen, että hän on kehoittanut meitä ilmoittamaan, mitä haluaisimme palkinnoksi".

      Helena astui nyt Esan luo, silitti hänen ohimoitaan ja sanoi: "Minä toivon, ettei tuosta onnettomuus seuraa, jos lupaamme Valpurimme Hannulle".

      "Tuommoiset lupaukset ovat jotensaki järjettömiä", jupisi Esa. "Appa he eivät mieltyisikään toisiinsa. Se ainaki on välttämätön ehto onnelliseen avioliittoon ja sillä välipuheella minäki suostun Sofian ehdoitukseen".

      "Täysi suostuminen tai suora kielto", virkkoi Sofia. "Kolmatta en minä korviini ota. Syö sanasi, jos haluat, Esa. Sinä käskit pyytää jotain, vaan et sanonut: pyydä ehdoilla".

      "Siinä on muija, joka puolensa pitää", sanoi Esa, jota Sofian johdonmukaisuus hiukan huvitti, jospa närkästyttikin. "Mutta tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatkin toisiaan".

      "Nuoret ihmiset naimisijässä eivät tavallisesti vihaa toisiaan", sanoi Sofia. "Jos niin on, niin löytyy siihen joku ulkonainen syy ja semmoiset syyt minä lupaan pitää ulohtaalla lapsistamme, niin että rakastavat toisiaan kaikesta sydämmestään".

      Luotuaan silmänsä Helenaan, virkkoi Esa. "Minä olen aina pitänyt kunnianani pysyä sanassani. Minä siis suostun pyyntöösi, Sofia. Mutta muista, että edesvastaus lankeaa sun päällesi, jos tämä liitto vie onnettomuuteen, josta Herra varjelkoon".

      "Yhtä hartaasti kuin sinä, Esa, toivot Herralta apua tässä asiassa, yhtä hartaasti minäki sitä toivon", sanoi Sofia ja pyyhki silmiään, jotka kyllä olivat kuivat.

      "Tämä on hyvin liikuttava hetki", sanoi Tapani, ajatellen samassa: "en minä kehtaa pyytää mitään".

      "Näin kummallisia en ole nähnyt enkä kuullut", sanoi Luopion emäntä. "Eipä sillä, että minä juuri paljon näen ja kuulen. – Nuo nuoret, viattomat lapsiparat! Ja tuossa on ylkä!"

      Hän rupesi muka itkemään, vaan kun Esa sanoi: astukaamme nyt sisälle, siellä jotaki suuhun saatanee, niin Luopion emännän kyyneleet palasivat samaa tietä kun olivat tulleet, niin ett'ei ainoatakaan pisaraa näkynyt silmännurkassa.

      Sisällä nyt yleisesti vallitsi hyvä tuuli. Siellä syötiin ja siellä juotiin ja Sofia nosti pienen Valpurin kätkyestä ja suuteli häntä ja samoin teki Luopion emäntä, vakuuttaen, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin suloista lasta (niinkuin moniailla on tapa sanoa.) Ja Tapani silitteli takkinsa liepeitä ja väänteli itseään tuolilla ja puheli tulevaisuudesta ja Luopion isäntä sanoi, että Pilveiset olivat erittäin järkeviä, kun halusivat miniätä ylempää kun itse olivat. Helena kuunteli hymysuin näitä ylistyksiä, ollen iloinen, kun näki Esanki hyvällä tuulella.

      Kun vihdoin kesäkuun aurinko vaipui metsän taa, läksi iloinen seura Aumolasta, aavistamatta, mitä läheisimmässä tulevaisuudessa oli siellä tapahtuva.

      IV

      Pari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä käymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään kolme päivää.

      Keveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään Helenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi esti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti eteenpäin.

      Sen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli tyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.

      Vielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2 peninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan. Helena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa. Lovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan kamariin kun Helena ja Valpuri.

      Kun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän heräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta, hiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja joen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen "kultasilmänsä" niin rauhallisena, niin hiljaa.

      Niin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen valvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa päänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa ylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin ukonnuolen lävistämänä. Lapsi on – kuollut!

      Helena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän syöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää, kuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: "minä olen tappanut lapseni!"

      Lovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta vääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.

      "Toinnu, Helena!" sanoi nyt Lovisa. "Tuommoinen onnettomuus, joka nyt on sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten kerroin sinulle, tapahtuu vallan usein".

      "Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki vaimo voi mua ylönkatsoa".

      "Luota Luojaan", virkkoi Lovisa. "Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen piti kuoleman".

      "Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on tapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta lapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen vei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!"

      "Älä lapseni herjaa noin", virkkoi Lovisa. "Äläkä noin kaikkea rohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata".

      Helena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja sanoi: "Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa".

      "Eipä voida niin tarkoin tietää", virkkoi Lovisa; "ikä järkeä lisää".

      "No se on mahdollista, vaan ei teistä niin viisasta ole tullut, että kuolleen herätätte". Viime sanat lausuessaan Helena purskahti itkuun ja puristi pienen ruumiin vasten rintaansa, peittäen sen muodon suudelmilla.

      Nähdessään lapsensa epätoivon, Lovisa virkkoi: "Takalon Elsa on köyhä leski ja hänellä olisi kyllin kahdesta lapsesta, vaan hänellä on kolme. Kolmas joutaisi sinulle".

      "Minäkö toisen lapsen ottaisin? Ja leskikö hänen antaisi. Ei! ottolapsesta en huoli", virkkoi Helena pudistaen päätään.

      "Sinä СКАЧАТЬ