Aumolan emäntä: Novelli. Johannes Bergmann

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ voi odottaa suurta vastustelemista tuommoista neuvoa vastaan, varsinki kun oma äiti on neuvonantaja.

      Helenan silmissä leimahti toivon tuli, hän tarttui äitiään käsivarresta ja sanoi: "Luuletteko asian onnistuvan?"

      "Luulenpa kyllä", virkkoi Lovisa.

      "Jos sinusta mun pitäisi erota sydänkäpyni!" virkkoi Helena ja taaski itku salpasi häneltä äänen, kun hän katseli hengetöntä lastaan. Sitten, toinnuttuaan, hän lisäsi: "Niin, niin. Esa ei saa tietää mitään asiasta, eivätkä Pilveiset eikä kukaan muu kun te, äiti".

      "Sinä siis, tyttäreni, käyt lapsen ottamassa?" virkkoi Lovisa. "Minä kyllä sill'aikaa vartioin tätä pienokaista".

      "Niin, minä käyn", sanoi Helena. – "Mutta miten saan hänet pois äidin vallasta?" hän hetken päästä lisäsi.

      "Sun täytyy uhrata aikaa siihen", sanoi Lovisa. – "Sun täytyy vaania läheisyydessä niin kauan, kunnes leski menee ulos ja silloin siepata lapsi".

      "Minä lähden nyt heti matkalle", virkkoi Helena.

      "Tee niin", sanoi Lovisa. "Mutta sun pitää nyt syödä".

      "Ruoka ei mulle maistu", virkkoi Helena. Näin sanottuaan, hän teki vähäiset valmistukset matkaa varten.

      "Peittäkää kätkyt huivilla", käski hän äitiään. "Jos joku tulee; niin luulee hän Valpurin nukkuvan. Oi nukkuos, armas pienoiseni, maailman myrskyistä ja herää ijankaikkisuuden aamukoitteessa autuaitten seurassa!"

      Nyt Helena läksi matkalle. – Hitaasti kului aika Lovisan mielestä. Alinomaa hän katsahti vanhaan puukuoriseen seinäkelloon. Vähinki hasaus teki hänet levottomaksi. Kaikeksi onneksi ei ketään käynyt Aumolassa koko päivänä.

      Yksinäisyydessään leski nyt mietiskeli, oliko hän tehnyt oikein, neuvoessaan tytärtään ryöstämään toiselta hänen lapsensa. Vaan monta puollustusta teolleen hän löysi: Helenan haikean surun, häpy, joka häntä muka kohtaisi, ja vieläpä senkin seikan, että tuo ryöstö oli muka hyvä työ leskelle, joka siten pääsisi elättämästä yhtä lasta. Päälle päätteeksi voitiin tuolle leskelle lähettää vähän apuaki hänen köyhyydessään. – Näiden tekosyiden nojassa tuli Lovisan omatunto täysin tyynnytetyksi. Kuinka usea maailmassa samalla tavalla tukehduttaa ijankaikkisen varoittavaa ääntä!

      Lovisa, samoinkuin Helena, oli iloissaan siitä, ett'ei Esa ollut kotona onnettomuuden tapahtuessa. Usein ihminen iloitsee siitä, joka on hänelle vahingoksi. Kuinka toisin olisi Helenan tulevaisuus muodostunut, jos Esa nyt olisi ollut kotosalla! Hänen jalo luonteensa olisi helposti antanut anteeksi tuon tapaturman, jonka Helena ensi mielenkiihkossaan kuvaili itselleen rikokseksi ja häpeäksi ja jonka salaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä vähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia onnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin Helena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti olisi siitä riippunut.

      Ihmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain kohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma, josta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen matkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää lapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta merkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat ilmi.

      Vihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa näkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa. Kumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän rientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran hän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku selittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.

      Jättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa ja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa toimeenpannaan ja miten ne menestyvät.

      V

      Se mökki, jossa Takalon Elsa asui, oli vanhanlainen, kallellaan oleva, yhdellä ikkunalla, joka oli pari kyynärää korkea. Toinen yliruuduista oli särkynyt ja sen sijaan oli pantu päreistä tehty, joka, jos ei juuri "läpinäkynyt", kuitenkin suunnilleen "lämpymän piti". Mökin kylkeen oli laudoista rakennettu etehisen-tapainen, jonka lattia oli kalteva toiseen suuntaan kuin tuvan lattia.

      Helena läheni mökkiä ei suorastaan sen edessä olevan niityn poikki polkutietä, joka sinne johti, vaan läpi metsän, jonka liepeesen mökki oli rakennettu. Varovasti hän astui askeleen eteenpäin, katseli ympärilleen ja etenki mökkiin päin, kuunteli ja sitten rohkesi hän taas astua askeleen. Levottomuus oli hänen poskilleen ajanut punaa, joka vielä enemmän kaunisti hänen viehättävää muotoaan. Tässä astui ikääskuin valon enkeli ensi askeleitaan lankeemuksen tiellä.

      Lähellä mökkiä istui kahdeksan vuotias poika ja viisivuotias tyttö, leikitellen kävyillä. Kumpiki olivat niin toimeensa kiintyneet kuin ainoastaan lapset voivat olla, unhottaen kaikki ympärillään. Mökistä kuului lapsen itku.

      Tämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa, että leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo puolissa.

      "Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn, jolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle.

      "Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi tytär.

      "Sun kellokkaasi on nuppa, vaan katso mun kellokkaallani on sarvet".

      Näin sanoen poika pisti kaksi hakoneulaa kellokkaalleen sarviksi.

      "Onpa mullaki sarvet", sanoi tytär eli oikeammin sanoen, huusi ja pisti, hänki, hakoneulat kellokkaan – kävyn etupuoleen.

      "Eipähän ole", huusi poika ja riisti sarvet tytön kävystä pois.

      Nyt tyttö rupesi itkemään ja kun hän huomasi itkun liian vähän kuuluvan, huutamaan. Samassa mökin ovi avattiin ja leski katsoi ulos siitä.

      "Taasko sinä Antti Sannaa kiusaat? Älä ole milläsikään; pääset äidin kanssa Torvelaan".

      Sanna hypähti ilosta ja alkoi hokea: "minäpä pääsen Torvelaan, minäpä pääsen Torvelaan".

      "Äläs, kelpo asia", sanoi Antti näennäisellä kylmäkiskoisuudella. "En sinne tahtoisi päästäkään".

      Hetken kuluttua leski avasi oven ja tuli ulos.

      "Mene, Antti, kätkyen viereen ja jos pikku Suoma herää, niin liikuttele kätkyttä ja laula, niin ehkä hän nukkuu uudestaan. En viivy kauan kylässä".

      Leski otti nyt Sannan mukaansa. Antti mulkoili hetken, jupisten: "Aina minua vahdiksi pannaan" ja meni mökkiin.

      "Miten nyt tuon pojan saan ulos?" virkkoi Helena "Hän on käynyt pari kertaa Aumolassa ja tuntee mun".

      Oli tosinki arveluttava kysymys, miten poika saataisiin syrjään hetkeksikään, jos ei hän sattumuksesta lähtisi liikkeelle.

      Sattumuksen täytyy tässä tulla avuksi.

      Helena otti maasta kiven ja heitti sen mökin katolle, jota se kolisten vyöryi alas.

      Antti tuli kohta portaille katsomaan, mikä tuon kolinan matkaansai.

СКАЧАТЬ